Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Traktori kirjoittaa Viidakkokirjan taidokkaasti uusiksi

Viidakkokirjassa nähdään useita laulu- ja tanssiesityksiä. Kuva: Sofia Nieminen Viidakkokirjassa nähdään useita laulu- ja tanssiesityksiä. Kuva: Sofia Nieminen

Disneyn vuoden 1967 elokuva Viidakkokirja lienee monille tutuin versio susien kasvattaman Mowglin seikkailuista. Teatteri-Traktorin kaikin puolin näyttävä tulkinta Rudyard Kiplingin vuoden 1894 tarinasarjasta suurimmaksi osaksi välttelee sekä disneyfikaatiota että alkuperäisen teoksen kolonialistisiksi nähtävissä olevia sävyjä. Esitys tarttuu sen sijaan nykyaikaisiin ja tukaliinkin aiheisiin – lystinpitoa unohtamatta.

Elämys alkaa heti astuttaessa Kulttuuritehdas Siihtalan tiloihin. Petteri Hämäläisen vastuulla oleva catering popcornkoneineen ynnä esityksen upea juliste luovat kutkuttavan ja veikeän tunnelman. Samoin varsinaisen esityksen alun odottelu kuluu koko työryhmän yhdessä tekemää häikäisevän hienoa lavastuskokonaisuutta ihastellessa.

Lavastukselliset keinot kohoavat toki vielä ylevämmälle tasolle, kun esitys käynnistyy.

Äänellä ja valolla leikitellään taidokkaasti, ja erinomaisesti puvustettujen päähahmojen lisäksi vaikutuksen tekee muun muassa lavalle liukuva jättiläismäinen kiilusilmäinen käärme. Reaaliaikaiset tapahtumat täydentyvät vieläpä videokuvan ja animaation voimin.

 

Näyttelijät ovat hurmaavia. Ella Törmikosken tulkinnassa Mowglin lapsekkuus ja hybris välittyvät sopivan voimakkaasti yleisölle, eikä hahmossa korostu toisaalta tarinan kannattelun näkökulmasta liikaa mikään yksittäinen piirre.

Sen sijaan Iiro Tuovinen ja Sara Vainikka tyypittelevät onnistuneesti. Tuovinen tavoittaa Baloo-karhun lystikkyyden oivallisesti. Vainikka kirvoittaa eri rooleissaan niin lasten kuin aikuistenkin naurut: erityisesti Disneyn hahmokavalkadista poimittu hedonistinen apinoiden valtias tekee vaikutuksen.

Sami Nousiaisen ärhäkkä Shere Khan -tulkinta imaisi ensi-iltaviikonloppuna lapset mukanaan ilman sen kummempaa yllytystä: yleisöstäkin kuului murinaa, ja pienet ihmiskädet muuttuivat villikissan tassuiksi.

Lisäksi näyttelijät heittäytyvät toistuviin laulu- ja tanssiesityksiin. Törmikoski ja Juliet Lehtonen pääsevät myös esittelemään akrobaattisia taitojaan katsojan silmät ja suun ammolleen avaavassa voimistelukohtauksessa.

 

Kaisa Kervinen ja Eve Pietarinen ovat luoneet esitystä varten uutta svengaavaa musiikkia, jonka ryhmä esittää mukaansatempaavasti. Yleisöä houkutellaan mukaan myös laulamaan ja muutenkin osallistumaan esitykseen.

Esityksen alussa osallistaminen jäi vielä houkuttelun tasolle, mutta loppua kohden lapset rohkaistuivat kovastikin vastaamaan hahmojen esittämiin kysymyksiin. Katsojat saavat jopa yhdessä kohtaa päättää, mikä versio kertomuksesta heille esitetään. Muutenkin esityksessä on metafiktiivinen ote.

Erillisten tarinoiden sovittaminen yhdeksi kokonaisuudeksi on onnistunut Tomi Kerviseltä hyvin. Kokonaisuuden pohjustelu ja riittävä käsittely edellyttävät melko paljon aikaa, ja alussa esitys vielä ymmärrettävästi hieman hakee suuntaansa.

Tylsistymisen merkkejä ei kuitenkaan ollut havaittavissa, sillä vauhtia riittää koko ajan.

Vaikka esitys on pohjavireeltään iloinen, siinä käsitellään useitakin raskaita ja yhä ajankohtaisempia aiheita. Esityksen läpäisee ihmisen ja eläimen välisen rajan tematiikka.

Lisäksi ilmastonmuutoksen ja ahneuden konkreettisia seurauksia käsitellään tavalla, joka herättää tehokkaasti lapsen empatian toista lajia kohtaan. Siten esitys parhaimmillaan laukaisee ajatuksia, joita edes rahtusen parempi huominen edellyttää.

Kuvaus ei ole kuitenkaan liian synkkä kohderyhmälle, eikä toivo pahitteeksi ole aikuisellekaan katsojalle.

Kommentoi

Hae Heilistä