Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Aikuisten maailma näyttää höpsöltä

Johanna Peltosen ja Hanna Rydin käsikirjoittama Pim Pam pallomaakailuseik sai joensuulaisensi-iltansa kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Piia Peltolan ohjaama näytelmä on raikas kokonaisuus, joka osoittaa, miten aikuisella onkin monesti opittavaa lapselta.

Virallinen henkilö (Joni Kuokkanen) herää ja suorittaa mekaanisesti päivittäiset rituaalinsa. Paitsi että tällä kertaa hänen kaappiinsa ilmestyy myös kaksi ulkoavaruuden oliota. Pimiksi (Olli Haataja) ja Pamiksi (Minna Maaria Virtanen) paljastuvat suolenpätkien ja teletappien fuusiolta näyttävät veijarit pakottavat virkamiehen arvioimaan uudelleen käsityksiään elämästä.

 

Pientä näyttämötilaa on käytetty tehokkaasti. Halki avaruuden matkaamisen vauhti välittyy hienovaraisin keinoin. Pimeydessä hohtava pienoisraketti vangitsee kenen tahansa katsojan huomion.

Näyttelijöiden kehollinen ilmaisu ja ääntely huvittanevat monenikäisiä. Etenkin Kuokkasen hahmossa on busterkeatonmaisuutta, joka hurmaa. Haataja ja Virtanen onnistuvat tempaisemaan kaikenikäiset katsojat puolelleen.

Eheän tarinan muodostamisen sijaan esitys koostuu pikemminkin vinjeteistä. Tulos on hieman turhankin fragmentaarinen, sillä siirtymiä eri tapahtumien välillä on paikoin vaikea hahmottaa.

Ainakaan kokonaisuus ei ole yhtään liian pitkä; pikemminkin se voisi olla hieman täyteläisempikin.

Esityksessä keskeistä on kielellinen leikittely. Esimerkiksi alliteraation ja riimittelyn keinojen lisäksi Pimin ja Pamin kielessä tavut järjestyvät suomeen nähden väärinpäin. Vilkkaasta puheenparresta on melko vaikeaa ratkoa sanasekamelskoja, ja lapselle tämä lienee erityisen haastavaa. Aikuiselle herää oitis halu dekoodata Pimin ja Pamin kielen logiikka. Olin olevinani noheva huomatessani, että käsiohjelmassa tavujen järjestäminen sanan loppupäästä alkuun onkin epäjohdonmukaista – ikään kuin nonsensekielen pitäisi olla looginen.

Lapsia jonkin nyanssin välittymättä jääminen tuskin häiritsee sillä tavalla kuin Virallisen henkilön tavoin ajatuksiinsa urautunutta aikuista.

 

Kielen hajoaminen on osa esityksen aikuiselle osoittamaa peiliä, joka haastaa luopumaan pinttyneistä käsityksistä ja kontrollista. Esimerkiksi Markku Maasillan esittämä Pom saa huomaamaan, että kieli ei ole mikään ylimmäinen kommunikoinnin tapa vaan pelkkä ääntely riittää välittämään merkityksiä universaalilla tasolla.

 

Absurdit kohtaukset paljastavat omien tottumuksiemme keinotekoisuuden ja aikuisten vallankäytön oikeutuksen problematiikan. On hupaisaa, kun Virallinen henkilö yrittää väkisin pukea avaruusolennoille alushousut. Yhteyden voi nähdä niin raamatulliseen kuvastoon kuin arkipäiväiseen lapsen ja aikuisen väliseen erilaisien mittelöiden täyttämään suhteeseenkin.

Kohtaus, jossa Virallisen henkilön asuntoon eksyy yöperhonen, on yksi näytelmän onnistuneimmista. Niin Virallinen henkilö kuin toivottavasti katsojakin ymmärtävät, että päiväperhoselle väriloistossa häviävä yöperhonenkin on arvokas.

Kommentoi

Hae Heilistä