Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Olisipa ihminen ihmiselle susi

Vääräpyörän syksyn toinen ensi-ilta jatkaa kunnianhimoisten esitysten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä on Suvi Laanisen kirjoittama ja Riitta Pirttisalon ohjaama kantaesitys Suden henki. Näytelmä ammentaa susiin liittyvästä kulttuuriperinnöstä, ja se onkin ikään kuin moderni Sudenmorsian.

Keskiössä on Hilda (Kirsikka Leino), joka asuu syrjäseudulla sijaitsevassa vanhassa koulurakennuksessa, jossa hänen sukunsa on asunut. Hänen kaipaamansa yksinäisyyden rikkoo kuitenkin paikalle saapuva entinen poikaystävä Antti (Lassi Pirinen).

Hilda on löytänyt rakennuksesta muistikirjan, joka on kuulunut hänen kauan sitten eläneelle sukulaiselleen Hallalle. Häiritsevät merkinnät saavat Hildan vakuuttuneeksi siitä, että Halla on muuttunut ihmissudeksi ja että hänelle on pian käymässä samoin.

Hallan ja muuan Martin romanssissa on niin ikään runsaasti yhtäläisyyksiä Hildan ja Antin tarinaan nähden, ja Leino ja Pirinen esittävätkin myös näitä hahmoja.

 

Ikiaikaisen ennakkoluuloisuuden teeman lisäksi käsitellään ihmisen ja eläimen suhdetta. Susien metsästämisen nykyaikaiseksi vastinpariksi nousee eläinten alistaminen ihmisen oikukkaita mielihaluja tyydyttäväksi. Eläinten oikeudet näennäisesti tunnustava nykymaailma ei näyttäydy eläinten kannalta ainakaan vähemmän julmana kuin menneisyys.

Käsikirjoituksessa onnistunutta on myös se, että siihen on saatu luontevasti mukaan litania susiaiheisia suomen kielen sanontoja ja kielikuvia, jotka tuovat esiin suden moninaiset merkitykset suomalaisessa kulttuurissa.

Näytelmän tärkeät viestit tuodaan esiin melko osoittelevasti. Kokonaisuudesta olisi voinut saada tehokkaamman tuomalla esimerkiksi papin asennemaailman esiin implisiittisemmin. Monen ajatuksen ja juonellisen seikan välittämisessä puolestaan tukeudutaan siihen, että hahmot kertovat ne suoraan yleisölle.

Esityksen ainoaa varsinaista lavastetta käytetään nokkelasti, mikä toteutuu erityisesti kuvattaessa papin asemaa kyläyhteisössä. Korkeuksissa rullattava agitaattori on kuin paavi.

 

Esittäjät suoriutuvat haasteellisista rooleistaan hyvin. Erityisen ansiokasta pääosien esittäjien työssä on se, että pääparin kumpikin osapuoli näyttää molemmissa aikatasoissa aidosti rakastuneelta. Hallan siskoa Helleä esittävän Anni Turusen akrobaattiset taidonnäytteet puolestaan lumoavat. Tanja Matilainen onnistuu pienessä roolissaan kuvastamaan mainiosti yhteisön inhottavia asenteita. Mikko Jormakan tymäkästä performanssista ei tavoiteltua maanisuutta uuvu.

Kohtaus, jossa susia metsästetään ja taustalla näytetään videokuvaa, on näytelmän vaikuttavin. Kohtauksessa on myös mukana painostavaa tunnelmaa entisestään korostava lauluesitys, joka kruunaa hypnoottisen elämyksen.

Esitystä on kaikkineen helppo seurata, mutta loppua kohti monitulkintaisuus viedään tasolle, jossa jotkin asiat jäävät vähän häiritsemään. Katsojaa lähinnä ihmetyttää esimerkiksi yllättäen muistelmiin mukaan tuleva Taru sormusten herrasta -henkinen sormus, josta ei tiedä, kenen sormessa se edes Hildan kuvitelmissa on ollut.

Työryhmä kertoi, että Laanisen piti alun perin kirjoittaa murhamysteeri, mutta kävikin näin. Voi huoletta todeta, että on oikein hyvä, että murha jäi kirjoittamatta.

Kommentoi

Hae Heilistä