Julkaistu    |  Päivitetty 
Irene Taipale

Arvostelu: Vapaa teatteri kysyy, milloin ihminen on olemassa

1920-luvulla viimeisillään raskaana ollut nainen nimeltä Hilja vaelsi äitinsä luokse synnyttämään mutta tuli käännytetyksi ovella, sillä lapsi oli avioton. Vaikeasta synnytyksestä huolimatta Hilja jäi eloon ja saattoi synnyttää ensimmäisen lapsensa lisäksi myöhemmin myös tyttärensä Ebban, josta puolestaan oli tuleva ohjaaja-käsikirjoittaja Pirkko Kurikan äiti. Kurikka kertoo Hiljan elämästä ja evakkotaipaleesta tästä illasta alkaen Pakkahuoneella Joensuun Vapaan Teatterin esityksessä Alma – kaksi matkaa Länttä kohti.

Esityksessä vuorottelevat Kurikan itsenään kertoma riipaiseva lähihistoria ja varsinainen fiktio eli Alman (Mammu Koskelo) tarina. Fiktiotarinassa ison maatalon ovelle hylätään lapsi, joka ei ikinä pääse talon sisäpuolelle vaan jätetään lehmien kasvattamaksi. Sota tarjoaa kuitenkin pakotien, ja niin alkaa matka nimettömästä epäihmisestä Almaksi.

 

Monikerroksisen näytelmän osiot eivät jää toisistaan erillisiksi, ja lukuisat paralleelit mahdollistavat periaatteessa myös kokonaisuuden hahmottamisen yhden ihmisen tarinaksi. Näytelmää luonnehditaan saduksi, ja siinä onkin sen traagisista lähtökohdista huolimatta toiveikas sävy. Herääkin kysymys, kenen haaveita meille näytetään: orpotytön, Hiljan vaiko kenties itsemme?

Kurikan muistelmien minimalistinen toteutus tuo esiin faktan ja fiktion häilyvän rajan erinomaisesti, mutta monologit vailla visuaalista tukea edellyttävät katsojalta herpaantumatonta keskittymistä.

Tunnelman virittämisessä auttaa Koskelo, joka esimerkiksi esityksen alussa ihmissoittimena ääntelee kuin vauva, josta on puhe. Yhdistelmä rauhallisen kertojaäänen kanssa on vaikuttava. Muutenkin Koskelon vastuulla oleva musiikki ja äänimaailma aiheuttavat katsojassa kirjaimellisesti kylmät väreet.

 

Koska Kurikka esittää itseään, voidaan näyttelijöiden sijaan kehua esiintyjiä, jotka kukin suoriutuvat omasta osuudestaan mainiosti. Erityisen vaikuttavaa on heidän muuntumisensa soljuvasti henkilöksi jos toiseksikin yksittäisten repliikkien välityksellä ilman, että ymmärrettävyys kärsii. Tuire Hindikka ja Koskelo onnistuvat olemaan karmaisevia muuntuessaan Almaa rääkkääväksi isäntäväeksi; varsinaisina roolihahmoinaan eli neuvokkaana Almana ja tätä auttavana mystisenä Rouva Lyttänä kumpikin on puolestaan mitä sympaattisin.

Moneksi taipuva melko minimalistinen lavastus tukee esitystä hyvin. Erityisen vaikutuksen tekevät Maiju Ikosen, Henna-Mari Pitkäsen ja Antti Saarnion valmistamat Soverikki, Pikku-Perjantai ja Sitruuna eli lehmälavasteet. Jo yksistään niiden suloisuuden vuoksi esitys kannattaa käydä katsomassa.

 

Kokonaisuus tuo tehokkaasti esiin vain parin sukupolven aikana tapahtuneen valtavan muutoksen. Toisaalta kamppailu oman itsen toteuttamisen ja ulkoisten rajoitteiden välillä on ajaton.

Näytelmä tuo esiin, miten pienestä on kiinni koko ihmisen olemassaolo: konkreettisesti joskus toisten avuliaisuudesta ja sattumasta ja toisaalta asiakirjoista, joilla ei ole todellisuuden kanssa välttämättä mitään tekemistä.

Kommentoi

Hae Heilistä