Julkaistu 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Tunnetörmäyksiä eri vuosikymmenillä

Shailene Woodleyn esittämä Jennifer elää ylellistä mutta yllätyksetöntä elämää, kunnes hän menettää muistinsa. Shailene Woodleyn esittämä Jennifer elää ylellistä mutta yllätyksetöntä elämää, kunnes hän menettää muistinsa.

Jos melodraamalla tarkoitetaan sitä, että tarinan päähenkilön toimintaa ohjaavat suuret tunteet, joille tämä etsii sosiaalisista esteistä huolimatta täyttymystä, niin Augustine Frizzellin ohjaama elokuvaversio Jojo Moyesin kirjasta on puhdasoppinen melodraama.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -elokuvassa tapahtumat kulkevat kolmessa aikatasossa, tarinassa sukkuloidaan toimivasti nykyhetken ja 1960-luvun välillä. Elokuvan alussa, vuonna 1965 Shailene Woodleyn esittämä Jennifer palaa sairaalasta kotiin muistinsa menettäneenä. Nuoren teollisuuspohatan vaimona elämä on ylellistä, mutta kovin yllätyksetöntä.

Kohta elokuvassa näytetään mitä tapahtui ennen onnettomuutta, kun Jennifer löytää kotikirjastosta hänelle itselleen kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Jenniferillä on ollut suhde toiseen mieheen, ulkomaankirjeenvaihtaja Anthonyyn (Callum Turner). Kielletty rakkaus selviää hänelle pikkuhiljaa, kun hän löytää kirjeitä talostaan.

Kuten jo 1800-luvun romaaneissa tiedettiin, romantiikka kukoistaa jäykässä yhteiskunnassa ja saa sanallisen ilmaisunsa parhaiten kirjemuodossa. Tässä elokuvassa samoja kirjeitä luetaan kahdessa eri ajassa.

Nykypäivässä kolumnisti Ellie (Felicity Jones) yrittää koota samaa palapeliä samojen kirjeiden avulla. Apuna hänellä on hiukan omituinen ja säntillinen arkistonhoitaja Rory (Nabhaan Rizwan). Lopulta tuntemattomien ihmisten kohtalosta kasvaa lähes pakkomielle.

Tarina ei ole omaperäinen, se kierrättää monia kliseitä, mutta elokuva on tehty taitavasti. Hahmot ovat kenties tyyppejä romanttisen elokuvan hyllyköstä – tylsistynyt aviovaimo, etäinen aviomies, citysinkku, nörtti – mutta niitä pyöritellään tyylitietoisesti.

Paljon elokuvalle tuo kerronnan hienovaraisuus. Aikatasoissa liikutaan onnistuneesti, eikä katsojalle selitellä liikaa.

Elokuvan ensisijainen tehtävä on herättää katsojassa mahdollisimman suuria tunnereaktioita. Siinä sivussa elokuva toteaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää toinen ihminen.

Kommentoi

Hae Heilistä