Julkaistu    |  Päivitetty 
Joonas Tanskanen

Arvostelu: Draama tavoittelee muistisairaan kokemusta

Elokuvassa isää eli Anthonya näyttelevä Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tytär Annena nähdään Olivia Colman. Elokuvassa isää eli Anthonya näyttelevä Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tytär Annena nähdään Olivia Colman.

Ranskalaisen Florian Zellerin ohjaama Isä perustuu ohjaajan tekemään näytelmään, jonka ensi-ilta oli Pariisissa vuonna 2012. Elokuvaversio on ranskalaisbrittiläinen tuotanto. Elokuva sai useita Oscar-ehdokkuuksia ja voitti kaksi kategoriaa; muun muassa parhaan miespääosan palkinto meni Anthony Hopkinsille.

Hopkins, itsekin jo 83 vuoden iässä, esittää muistisairasta Anthonya, tarkkaa taudin nimeä ei kerrota. Tytär Anne (Olivia Colman) huolehtii isästään tämän kotona. Seuraavaksi isä muuttaa tyttären kotiin ja palvelutaloon siirtyminen näyttää vain ajan kysymykseltä.

Isän sairaus aiheuttaa Annessa ristiriitaisia tunteita. Kuten Anne toteaa uudelle kotihoitajalle, Anthonylla on omat arvaamattomat oikkunsa. Hän on välillä hellyttävä, välillä kammottava.

Elokuva on riisuttu ja pienimuotoinen. Se on toteutettu kourallisella näyttelijöitä. Elokuva tapahtuu pelkästään sisätiloissa.

Huonekalut, ikkunat ja ovet ovat tärkeä osa kerrontaa. Merkittävänä kerronnallisena yksityiskohtana toimii rannekello, joka on samalla selvimpänä kuvana sairaudesta. Anthony etsii kelloaan melkein joka toisessa kohtauksessa ja uskoo aina jonkun varastaneen sen.

Aavemainen tilantuntu on elokuvan kiinnostavimpia keksintöjä. Elokuvassa pyritään pääsemään elokuvan päähenkilön mieleen ja tämän kaoottiseen ajan ja paikan tunteeseen sekoittamalla tiloja ja henkilöitä keskenään.

Katsoja menee välillä itsekin hämilleen, kun asunnosta siirrytään toiseen. Kaikki nähtävä ei ole totta. Elokuvaan saadaan jopa pientä trillerimäisyyttä, kun katsojalta pantataan tietoa siitä, mikä on totta ja mikä ei.

Näin riisuttu elokuva on pitkälti näyttelijöiden varassa. Hopkins ja Colman ovat draamallisesti uskottavia ja välittävät kohtausten ristiriitaiset tunteet onnistuneesti.

Elokuvan loppupuolella tihrustetaan kyyneliä, elokuva voisi tuskin päättyä muuten.

Musiikilla on tärkeä rooli, mutta sen käyttö kohtauksissa on jopa ylidramaattista. Tarvitsevatko sentimentaaliset kohtaukset taustalleen näin johdattelevaa musiikkia?

Isä vetoaa katsojaan juuri sillä tunteellisuudella ja sentimentaalisuudella kuin Oscar-elokuvilla on tapana. Kuvien väliin ei jätetä tulkittavaa.

Kommentoi

Hae Heilistä