Teatteri: Satukimara huvittaa nyt Joensuussa
Arvo Jean-Michael Ärlig on Karhu ja Regina Launivuo Kettu.
Se on voittanut vuoden näytelmä -palkinnon. Se on käännetty ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi. Se on yksi Suomen eniten esitetyistä näytelmistä. Se on lastennäytelmä.
Muun muassa Supermarsusta tunnetun Katja Krohnin kirjoittama Iso paha susi saapui Joensuun kaupunginteatterille Anna-Maria Klintrupin ohjaamana. Näytelmän juju on siinä, että se yhdistelee anarkistisesti eri satuja. Niin lapsi kuin aikuinenkin pääsee kokemaan oivalluksen ilon hoksatessaan, mihin kulttuurituotoksiin milloinkin viitataan.
Tarina käynnistyy suorastaan kammottavasta alkuasetelmasta. Joni Kuokkasen esittämä iso paha susi on nälissään ahmaissut oman puolisonsa ja lapsensa äidin, joka ei edes pieremällä enää suoliston tuolle puolen palaa. Jostain pitäisi myös saada ruokaa hänen nälkäiselle pojalleen Ruuperille (Hannes Mikkelsson), jonka luokkatoverit eivät oikein arvosta sitä, että Ruuperin isä yrittää syödä heidät perheineen.
Kohdeyleisöä seuratessa ei ihmetytä, miksi näytelmä on niin suosittu ja palkittu. Vauhdikas tarina selvästi tempaisee lapset mukaansa ja onnistuu naurattamaan kaikenikäisiä. Itsekin hykertelin monessa kohtaa. Erityisen hauskana pidin isän onnettomia yrityksiä valmistaa ruokaa pojalleen ja Jaakko Tohkasen hulvattomasti esittämän Punahilkan mummon osuuksia.
Huumori perustuu monin paikoin väkivaltaan, johon suhtaudutaan leppoisan humoristisesti. Jatkuvasti toisiaan mätkivät hahmot huvittivatkin ensi-illassa etenkin lapsia, enkä kyllä itsekään vakavana pysynyt siinä vaiheessa, kun Mortal Kombat -pelin tunnusmusiikki pärähti käyntiin.
Tekstistä huomaa paikoin sen ilmestymisajan eli 2000-luvun alun tuotoksille tyypillistä kritiikittömyyttä, kuten ylipainolle naureskelua.
Näytelmässä muun muassa käytetään monta kertaa sanaa läski, eikä merkitys kovin emansipatorinen ole. Etenkin kun kyseessä on lapsille suunnattu näytelmä, kyseisen haukkumasanan normalisoiva käyttö hieman särähtää nykykatsojan korvaan. Lisäkiloja kaipaavan tyttöporsaankin huvittavuus perustuu siihen ristiriitaan, että hän havittelee sitä, mitä ei yleensä tavoiteltavana pidetä.
Vaikka on selvää, ettei tällaisessa näytelmässä liikaa pitäisi pysähtyä miettimään sen uskottavuutta, fiktiivisen maailman lainalaisuuksia venytetään esityksessä tavalla, joka herättää tämän mälsän pohdinnan. Esimerkiksi katsoja väkisinkin kuvittelee, että kilien talossa on seinät, vaikkei lavasteena ole kuin pelkkä ovi. Kuitenkin oven vieressä onkin lopulta tosiaan vain ilmaa, koska hahmot saattavat esimerkiksi lyödä toisiaan oven yläpuolelta.
Lisäksi antropomorfiset ja oikeille eläinlajeille ominaiset piirteet yhdistyvät hahmoissa kummallisesti. Kun kaikki muut eläimet kerran pelkäävät sutta, miksi samaan kouluun olisi sitten laitettu esimerkiksi tuotantoeläimet ja heitä ravinnokseen havitteleva susi? Miksi muita eläimiä arvoisinaan pitävä Ruuperikin haluaa nälissään syödä jäniksiä, jotka jostain syystä ovat niin alhaista kastia, etteivät ne pääse edes sekakouluun niin kuin näytelmän repliikkien mukaan makkaroiksi lopulta päätyvät porsaat?
Lavasteiden avulla katsoja pääsee kokemaan näyttämötaiteen taianomaisuuden. Etenkin lapsikatsojat lienevät haltioissaan muun muassa lavasteiden uumeniin katoavista näyttelijöistä.
Näyttelijäpoppoo liioittelee lastennäytelmään sopivalla tavalla ja varmistaa vauhdikkaan tunnelman.
Kommentoi