Teatteri: Hirvi vai ei
Petteri Rantalo (vasemmalla) on poika ja Joni Kuokkanen isä.
Joensuun kaupunginteatterin kevätkauden avasi pienellä näyttämöllä Elli Salon suosittu näytelmä Hirvimetsä. Piia Peltolan ohjauksessa kaupunginteatterin tiimi on tehnyt käsikirjoituksesta vahvan oman tulkintansa, joka jättää yleisölle paljon pohdittavaa.
Hirvimetsän ilmeisin taso on tarina isän ja pojan hirvenmetsästysretkestä, jossa melkeinpä kaikki menee pieleen. Joni Kuokkasen esittämä isä on eläköitynyt metsämies, joka haluaisi siirtää oppinsa eteenpäin pojalleen Simolle.
Petteri Rantatalon tulkitsema ”ikuisesti kolmekymppinen” Simo puolestaan edustaa pehmeämpiä arvoja: hän räpläisi haulikon sijaan ennemmin älypuhelinta. Klassinen asetelma nostaa esiin sukupolvien välisen kuilun ja erityisesti isän ja pojan välisen suhteen.
Toisaalta katsoja heitetään jatkuvasti pois dialogiin tukeutuvasta juoninäytelmästä, sillä Kuokkanen ja Rantatalo muuntautuvat tiheään metsästämäkseen hirveksi, joka kahden miehen voimin lausuu ajatuksiaan. Siirtymät kohtauksesta toiseen ovat napakoita, mutta näytelmän edetessä käy yhä vaikeammaksi erottaa, milloin näyttelijät esittävät ihmistä ja milloin hirveä. Ihmisen ja muun eläimen lopultakin keinotekoinen raja häipyykin lopulta olemattomiin.
Kokonaisuudessa on myös viljalti absurdeja tai ainakin äkkiseltään sellaiselta vaikuttavia osasia, joista kaikkia ei yhdellä katselukerralla pystyne omaksumaan.
Perin tragikoomisessa esityksessä on yleisen kohelluksen lisäksi groteskin huumorin kohteena esimerkiksi tarinan kannalta keskeinen hirven ruumis. Raatoon kohdistuvat raa’at toimet naurattivat monia ensi-illassa.
Peltolan ja Iris Roudan lavastussuunnittelussa metsä jää katsojan kuviteltavaksi, sillä kaikki tapahtuu valkoisten seinien sisällä. Mikko Pajasen valosuunnittelun ja Michael Bögerin äänisuunnittelun avulla saadaan kuitenkin aikaan kulloinkin tavoiteltu tunnelma.
Kahden miehen show on roolitettu onnistuneesti.
Kuokkanen on mainio yrmeänä äijänkäppyränä, ja etenkin hänen fyysinen heittäytymisensä polvistaan tutisevaksi hirveksi ja hetkellisesti myös Klonkku-otusta muistuttavaksi maanikoksi on vaikuttavaa.
Rantatalo puolestaan vähäeleisemmän roolinsa avulla tavoittaa hyvin hipsterimäisen nuoren miehen olemuksen.
Yhdessä räiskyvän isän hahmon kanssa hänen pehmeämpi hahmonsa luo näytelmää kannattelevan hupaisan dynamiikan. Yksistään jo kummankin ilmeet ovat lystikkäitä.
Hirvimetsä on mieleenpainuva elämys, ja sen kalvakka metsämaisema tavoittaa supisuomalaisen mielenmaiseman ja miehuuden mallit yhtä aikaa kammottavalla ja lempeällä tavalla. Tulkinnanvaraisesta kokonaisuudesta irronnee paljon aiheita esityksen jälkeisille keskusteluille.
Kommentoi