Karjalan Heili kirjoitti viikko sitten jutun siitä, mikä on hyvän kunnon merkitys, jos ihminen sairastuu vakavasti. Halusin aiheesta jutun terveysteemaamme, sillä minusta siitä puhutaan liian vähän.
Jutussamme Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen sairaanhoitaja Marketta Komulainen kertoi näkevänsä päivittäisessä työssään, miten tärkeä peruspilari hyvä fyysinen kunto ihmiselle on.
– Mitä parempi yleiskunto ihmisellä on, sitä paremmin hän kestää esimerkiksi syöpähoidot, olipa kyse sitten leikkaus-, sytostaatti- tai sädehoidosta. Hyvä peruskunto on myös kriteeri sille, että hoitoja voidaan antaa ja millaisia hoitopäätöksiä lääkärit tekevät.
Hyvä kunto auttaa arjessa, joten ei ole vaikea uskoa, mikä on sen merkitys, kun vakava sairaus vaatii kovia hoitoja. Komulaisen mukaan usein vasta vakava sairastuminen herättää ihmisen miettimään elintapojaan. Kunpa yhä useampi onnistuisi olemaan tämän asian suhteen etunojassa.
Kun juoksen, ajattelen toisinaan juoksevani syöpää karkuun, vaikka asia ei toki noin yksioikoinen olekaan. Syöpä voi tulla, vaikka miten paljon juoksisin. Yhtä lailla ajattelen juoksevani itselleni entistä parempaa kuntoa, joka auttaa tarvittaessa kestämään hoitoja. Eikä hyvä kunto tietenkään auta vain syövän sattuessa kohdalle, vaan sama tilanne on muidenkin sairauksien kanssa.
Harvassa eivät ole ne kerrat, kun lääkäri on sanonut potilaalle, että tästä et olisi selvinnyt, jos sinulla ei olisi ollut noin hyvä kunto.
Juoksua vihasin: ala-asteen maastojuoksukilpailuissa olin aina viimeinen ja kylkeen pisti.
Hyvä fyysinen toimintakyky luo myös reserviä jaksamiseen. Satu Rämö kirjoittaa suositussa Hildur-kirjassaan näin: ”Hän rakasti liikkumista, koska kuluttamalla energiaa oma olo alkoi tuntua energisemmältä.” Allekirjoitan tuon täysin: kun olen päässyt liikkumaan, olen fyysisesti aiempaa väsyneempi mutta silti jaksavampi. Tuntuu, että pääkin on paremmassa järjestyksessä kuin ennen liikuntahetkeä.
Lapsena ja nuorena en tuntenut liikuntaan erityistä intohimoa. Pelasin vähän pesäpalloa, kävelin koiran kanssa, joskus hiihdin, joskus kävin salilla.
Juoksua vihasin: ala-asteen maastojuoksukilpailuissa olin aina viimeinen ja kylkeen pisti. Opin, että juoksu ei ole minun lajini. Tämän uskomuksen kanssa elin 35-vuotiaaksi, kunnes sisuunnuin. Jos ihmisellä on kaksi tervettä jalkaa, hänen täytyy pystyä halutessaan juoksemaan. Siitä asti olen juossut.
En usko, että kukaan on syntynyt sohvan mullasta sellaiseksi perunaksi, ettei liikunnasta voisi saada iloa ja virtaa. Lajeja on niin valtavasti, että jokaiselle löytyy varmasti mieleinen. Se voi kuitenkin ottaa aikansa: nyt nelikymppisenä olen vihdoin alkanut oikeasti pitää kuntosalista. Se vaati säännöllisiä toistoja ja kelkan, jota työntää.