Kolumni: Kaduilla ja kahviloissa kuulee Joensuun tarinat

Mikä nautinto onkaan palata lomalta töihin kaupunkilehden toimitukseen, joka on keskellä kaupunkia.

Kävellen kun vielä työmatkansa tekee, kaupunki avautuu eri tavalla kuin auton ratin takaa – kuten vaikka töihinpaluuviikon kolmantena päivänä, jolloin tajuaa kolmannen kerran samalla viikolla, että ai niin, se selkäytimeen iskostunut reitti ortodoksisen kirkon puiston halki johtaakin aitaan ja katutyömonttuun, joka pakottaa tekemään ylimääräisen kiepsahduksen puiston laidalla olevan kerrostalon ympäri.

Siitä kun tekee somepäivityksen, saa kommentin, joka on suoranainen juttuvinkki: autoilijoita kyllä varoitetaan edessä olevasta työmaasta, mutta miksi pyöräilijöitä ja jalankulkijoita ei varoiteta?

^{Juttuvinkkejä} tulee myös sähköpostitse, mutta mitä tehdä, kun viime tipassa lähetetty, kello 12.23 luettu vinkki kertoo, että Päivänurmen Torikahviossa alkaa kiinnostavan musiikkiduon keikka kello 12?

No tietysti ajetaan liukuportailla kauppakeskuksen katutasolle, astutaan ovesta ulos, harpotaan torin poikki, seurataan Petteri Kontkasen ja Sulo Pikkaraisen esiintyminen loppuun ja tehdään haastattelu, jonka voi lukea toisaalta tässä lehdessä.

Laatujournalismissa työt on hyvä suunnitella etukäteen, mutta tylsäksi menee, jos koko ajan tehdään pelkkiä ennakoituja juttuja. Hienoimmat mausteet ripotellaan spontaanisti, jos spontaaniuteen vain on olemassa mahdollisuus.

Joensuu on hieno kaupunki. Tori on toimiva ja kesäaikaan se on täynnä elämää. Sekä Marttakahviolla että Päivänurmella on oma paikallisväriä tuova roolinsa, ja kahvioissa istuu nimenomaan tähän kaupunkiin kuuluvia tyyppejä. Marttakahviossa kokoontuu se tietty senioriporukka, Päivänurmella päivystää aamusta iltaan mies, jota ilman paikan henkilögalleria ei olisi täydellinen.

^{Kahvioissa kuulee} kaupungin tarinat, ja kuulee niitä myös kävelykadulla, jota pitkin puiston halki oikaissut, näinä päivinä ylimääräisiä kiepsahduksiaan manaileva toimittaja kävelee joka aamu. Vastaan astelee usein joku toinen aamuinen kulkija, joka on matkalla toimittamaan omia asioitaan, joista saattaa pysähtyä juttelemaan.

Tunnustan: en ole ahminut Aapelin eli Simo Puupposen kirjoja, mutta semmoinen mielikuva joskus selailemastani Pikku Pietarin pihasta jäi, että vuonna 1958 ilmestyneen kirjan esittelemien hahmojen kaltaisia tyyppejä astelee tässäkin kaupungissa vastaan vielä vuonna 2024.

Nautintoa on, kun heidän tarinoitaan saa kuunnella ja joskus julkaistavaksikin kirjoittaa.

Aimo Salonen