Kolumni: Kuulin äänen ja aloin ajatella

Tutun miehen ääni pysäytti perjantaina miettimään omaa käyttäytymistä. Matti Siippaisen tervehdys sai katseeni nousemaan lattiasta ja pysähtymään juttusille.

Matilla oli yllään SPR:n punainen liivi ja kädessään Nälkäpäiväkeräyksen lipas. Kysyin, miltä tuntuu, kun ihmiset vain kiiruhtavat ohi.

– Tyhjä katse ei koskaan tunnu mukavalta, Matti totesi ja antoi ohjeen. Vaikka rahaa ei antaisikaan, on hyvä ottaa katsekontakti ja tervehtiä.

Yritän muistaa jatkossa tuon.

^{Yritän myös} muistaa jo aiemmin tekemäni päätöksen, että tervehdin kauppakeskuksessa, siis tässä, missä Karjalan Heilin toimituskin on, usein näkemiäni siivoojia, hississä tavaroita kuljettavia liikkeiden myyjiä ja muita, jotka työskentelevät samassa isossa rakennuksessa. Tavallaanhan tässä ollaan työkavereita.

Noilla ulkomaanelävillä näyttää jopa olevan tapana nyökätä ystävällisesti ylipäätään samaan hissiin osuneille, mutta ehkä sen vaatiminen sulkeutuneempaan elämäntapaan tottuneelta on jo liikaa.

^Kaduilla kävellessänikin sorrun usein tervehtimättömyyden syntiin, mutta – kuten ystäväni tietävät – enimmäkseen se johtuu siitä, että olen puolisokea, enkä yksinkertaisesti aina tunnista tuttuakaan vastaan tulijaa.

Sitten on näitä vastaan tulijoita, joiden kohdalla miettii, että pitäisikö tervehtiä vai ei. Suunnilleen samoihin aikoihin kun aamulla taivaltaa samaa reittiä töihin, katse tavoittaa jonkun toisen kulkijan, jolla on omat aamuiset vakioreittinsä. Eihän siinä toistemme nimiä tiedetä, mutta melkein aletaan olla tuttuja.

Outoa olisi tervehtiä, mutta riittävän monta kertaa kun kohdataan, alkaa olla outoa olla tervehtimättäkään.

Ei kai tuohon kuole, vaikka tuntematonta moikkaisikin.

^{Joskus kauan} sitten kotini lähellä oli lähikauppa, jossa asioi tuttuja ihmisiä. Tuttuja kun lähikaupassa näkee, jopa sulkeutuneisuuteen taipuvaisella on tapana tervehtiä.

Tuli sitten tutun näköinen mies vastaan ja tervehdys livahti suustani ennen kuin ehdin nolostua, että enhän minä tuota tunne, tuo vain on se sama kaveri, jonka olin nähnyt edellisiltana televisiostani. Pielisjoen rantamaisemassa hän käyskenteli yhdessä Ismo Alangon kanssa.

Hannu Porkka, Hassisen Koneessakin muinoin soittanut Joensuun kaupunginorkesterin lyömäsoitinten äänenjohtaja, moikkasi takaisin ja sen jälkeen ollaan tavatessa tervehditty.