Harmoniaa hakaristin alla

Traumoista tarinallisesti olennaisin liittyy siihen, että natsi-Saksassa laulajina menestynyt tyttötrio tajuaa vähitellen totuuden oman loisteliaan estradielämänsä kääntöpuolesta. Samaan aikaan, kun tytöt saavat lahjaksi Hitlerin kuvia, ihmisiä viedään parin korttelin päässä keskitysleireille kohti kuolemaa.

Erna Tauro (Petri Tiainen) kiteyttää Saksa-näytöksen teeman universaalisti ihmisyyteen pätevällä toteamuksellaan siitä, kuinka tarpeeksi kovassa puristuksessa mielipiteet hioutuvat pikkuhiljaa sileämmiksi.

Tarjoamalla menestystä natsipropagandakoneisto onnistuu tekemään sisaruksista itsensä mannekiineja. Tämä moraalinen alennustila on visualisoitu vaikuttavasti ensimmäisen puoliajan lopussa. Viimeisessä näytöksessä puolestaan kuvataan muun muassa se, kuinka Saksan hävittyä sodan lauluyhtye stigmatisoituu kotimaassa.

Sekä keskushenkilöiden että sivuhahmojen osalta näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen hyviä. Sivuhahmojen myötä näytelmässä vilahtelee tunnettuja henkilöitä George de Godzinskystä Tauno Paloon (Petteri Rantatalo).

Sivuhahmoista tärkein on äiti (Anna Ojanne), jonka avulla katsoja oivaltaa, miten poikkeuksellista yhtyeen perustaminen nuorille naisille tuohon aikaan oli ja kuinka äidinrakkaus ohittaa jopa uskonnollisen näkemyksen synnistä.

Lavastus, äänimaailma ja puvustus ovat tarinaa onnistuneesti tukevia ja uskottavaa ajankuvaa luovia. Niin kansainväliseen viihteeseen tutustumisen synnyttämä lumoutuminen kuin ilmapommituksetkin on kuvattu näyttämökeinoin erittäin tehokkaasti. Mairen piirrosten avulla valottuvat monet seikat, kuten suomalaisenkin sodankäynnin ihanteettomuus ja kiertue-elämän ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeus, lähes mahdottomuus.

Vaikka kaikkien kohtausten mielekkyys ei täysin hahmotu, ei katsoja paikoittaisesta poukkoilevuudesta juuri häiriinny musiikin keskeisyyden vuoksi. Pääosien esittäjät nimittäin laulavat loistavasti, ja muutkin musiikkiesitykset ovat tasokkaita.

Näytelmän aikana kuullaan paljon klassikkoja kaihoisasta Karjalan kunnailla -laulusta sellaisiin riehakkaisiin kappaleihin, kuten Josef Josef ja Jeepers Creepers – allegoriana toimivaa Malmstenin Mikkihiiri ja susihukka -laulua unohtamatta. Ensi-illassa katsojat taputtivatkin tekijäjoukon kumartamaan monta kertaa ja siten vaativat ja myös saivat encorensa.