Julkaistu    |  Päivitetty 
Sinikka Repo

Uusperhe ja idyllin sirpaleita

Anneli Mahlamäki on toinen teineistä ja Mirva Kuivalainen äitipuoli. Anneli Mahlamäki on toinen teineistä ja Mirva Kuivalainen äitipuoli.
Ketkä ovat perhe? Miten toimitaan tilanteessa, jossa saman katon alle muuttavat nainen, mies ja kaksi murrosikäistä tyttöä? Loksahtavatko uusperheen palikat sopuisasti yhteen, vai repiikö kitka railoja ihmisten väliin?

Kai Paavilaisen Joensuun kaupunginteatterille ohjaama tragikomedia Paha äitipuoli–  kun rakastuminen ei ole kahden kauppa perustuu Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan käsikirjoitukseen.

Näytelmä kertoo siitä, mitä käy, kun viisikymppinen Otso (Petteri Rantatalo) ja nelikymppinen Sari (Mirva Kuivalainen) rakastuvat ja muuttavat Otson idylliseen omakotitaloon Sarin 13-vuotiaan Roosa-tyttären (Maria Sarkkinen) ja Otson paria vuotta vanhemman Rosa-tyttären (Anneli Mahlamäki) kanssa.

Perheen liepeillä liikkuvat myös Sarin Mirjami-äiti (Minna Maaria Virtanen) sekä Otson ex-vaimo Agneta (Anna Ojanne).

Esitys alkaa hieman jäykästi, mutta haparointia on myös Otson ja Sarin suhteessa. Tarina kulkee reippaasti eteenpäin kohtaus kohtaukselta, ja näyttelijäporukka hitsautuu yhteen viimeistään toisella puoliajalla.

Komiikka perustuu välillä ehkä liiankin stereotyyppisille käsityksille sukupuolten välisistä eroista, mutta ronski huumori keventää tunnelmaa. Näytelmän pohjavire on jopa surullinen. Helpottavan naurun kautta käsitellään vaikeita aiheita  –  katsoja huomaa nauravansa asioille, jotka vetävät kuitenkin vakavaksi hetkeä myöhemmin.

Toisella puoliajalla näytelmä saa farssimaisia piirteitä: pöydän ääressä lentelevät niin sanat kuin ruoka.

Lavastus korostaa mielikuvaa Ikea-idyllistä valkoisine sohvineen ja kirjahyllyineen. Puvustus tukee roolihahmojen persoonallisuuksia. Erilaisilla vaatetyyleillä kukin henkilöhahmo edustaa omaa viiteryhmäänsä.

Äänimaailmaan kuuluvat niin sosiaalisen median merkkiäänet läppäreiden ruuduilta kuin kännyköiden pirinä. Videohaastattelut, jotka kuuluvat Roosan koulutehtävään, toimivat hyvänä audiovisuaalisena ratkaisuna sekä näytelmän rytmittäjänä ja teoksen leikkaavana punaisena lankana.

Roolisuorituksista esille nousee Mahlamäen Rosa-teini. Mahlamäki tulkitsee hahmoa ilmeikkäästi, tavoittaen olennaisia sävyjä murrosiän uhosta ja herkkyydestä. Myös Ojanteen Agneta vakuuttaa koomisilla ja traagisilla ulottuvuuksillaan. Virtasen koomiseen rooliin Sarin äitinä ja Roosan mummona olisi voinut kirjoittaa enemmänkin syvyyttä. Tosin Mirjami-mummi oli yleisön naurusta päätellen tarpeellinen hupihahmo, jota Virtanen tulkitsi estoitta.

Näytelmä nostaa esiin monta teemaa. Keskiössä on bonusperheen jäsenten välinen dynamiikka, mutta teos herättää myös ajatuksia siitä, mikä nuorten tyttöjen asema on tämän hetken yhteiskunnassa. Paha äitipuoli ei ole niinkään paljon näytelmä äideistä kuin tyttäristä.

Lasten ja vanhempien väliset suhteet sisältävät niin satuttavia sanoja kuin parantavia halauksia. Kun erillisistä sirpaleista rakennetaan yhteistä, ei viilloiltakaan vältytä. Tuleeko palasista idylli vai jotain aivan muuta? Kiinnostava aihe ja huolella rakennettu esitys teatterikeväässä.

Kommentoi

Hae Heilistä