Sade väistyi Roukalahden taivaalta ennen harjoituksen alkua, mutta kun olimme jo ehtineet varautua läpimenon muuttamiseen sisätiloissa vedettäväksi lukuharjoitukseksi, teimme niin. Parempi näin. Läpimenossa todennäköisesti olisin luntannut plarista ja hermoillut vaatteidenvaihdon kanssa ja ollut suuren osan ajasta ulkona tarinasta. Nyt tästä tuli mentaaliharjoitus, joka lisäsi mielenrauhaa.
Nauttikaa, sanoi ohjaaja Kaitsu, ja niin me teimme. Tänään katsomoon saapui koeyleisö, bussilastillinen Minnalle tuttuja ihmisiä, ja Kaitsu antoi kehoituksensa juuri ennen kuin Arto viritti valssin, joka aloittaa Avioliittosilmulaattorin. Me liu´uimme näyttämölle ja annoimme mennä.
Olo on tässä vaiheessa sunnuntai-iltaa rauhallinen. Kotiuduin juuri harjoituksista, joissa hiottiin perjantain läpimenon esiin nostamia ongelmakohtia, ja ainakin omalta osaltani homma tuntui tänään toimivan. Pientä hiottavaa toki on, mutta alkaa tässä suurin työ olla takana.
Kaipa se hyvä läpimeno oli. Kaikki semmoinen nimittäin meni poskelleen, mikä voi mennä. Hyvä kai, että tuli töppäiltyä juuri nyt eikä ensi viikolla, kun katsomoon alkaa tulla yleisöäkin. Sunnuntaina on vielä harjoitukset, joissa hiotaan tänään tökkineitä asioita, ja sitten on vielä maanantainen koeyleisö mukaan lukien kaksi läpimenoa, ennen kuin on ihan oikeasti totinen paikka, keskiviikkoillan ostettu ennakkonäytös. Oletan, että maakunnan yrittäjät odottavat näkevänsä jotain muuta kuin mitä ohjaaja Kaitsu ja Avioliittosimulaatorin liperilissovituksen tehnyt perniön murteen asiantuntija Tiina Markkanen tänään näkivät.
Tänään tajusin jännän jutun: näyttelijäkollegan, ihanan ihmisen, puhe ärsytti. Näyttämön takana en saanut sitä sanottua kun toinen niin iloisena selitti puhelimeen saamaansa mukavaa viestiä, mutta mietin, että kun pääsemme kotimatkalle, otan asian puheeksi. Minna ehti ottaa sen esille jo harjoitusten päätyttyä ennen kotimatkaa: nyt ei oikein voi omaa vuoroa odotellessa keskustella, koska muuten tipahtaa roolista heti. Saman totesi kotimatkalla Johanna hiukan eri sanoin: työ on nyt siinä pisteessä, että huomisesta lähtien on tosi kyseessä.
Kysyn nuorilta, kamera kädessäni, miten sinä haluaisit tulla nähdyksi? Nuoret ovat mietteliään näköisiä, hiukan ehkä peloissaan, mutta myös pientä innostusta on havaittavissa hämmennyksen ja pelon seassa. Lähden kulkemaan kahdestaan nuoren kanssa. Minulla on mukanani kamera, yhdessä on sovittu, että kesken kuvauksen ei kuvia katsota, en minä eikä hän. ”Tämä tuntuu vaikealta, ideat ovat vähissä”, sanoittaa toinen, toisen nuoren kanssa kuljemme hiljaisuuden vallitessa paikasta toiseen, kunnes sopiva paikka löytyy. Toisen kanssa otetaan kuvia useammasta paikasta. Toisen kanssa yksi paikka on kylliksi, yksi asento. Oletko varma ettet halua, että otetaan jostain muualta myös? Joo.
Tämän vuoden rippikoulussa otamme voimauttavan valokuvan keinoja käyttöön ja kuvaamme jokaisen nuoren, niin kuin he haluavat tulla kuvatuksi. Jokainen kuva on omanlaisensa, osalle kuvassa olo on helppoa, osalle vaikeampaa. Osasta tallentuu vain käsi tai selkä, osa heittäytyy hymyillen suoraan kameralle.
Kui helvetis voi ol mahrollist, et ihmine sekoile vai sil ei o ku kolm repliikki? Tuomolla ja Tiinalla oli tänään yksi ainoa sisääntulo kohtaukseen, ja senkin Johanna ja Aimo muistivat väärin. Odotettiin, että iskumme on Arton haitarinsoitto ja jökötettiin kaukana paikallamme kuin pohja-affenat, kun iskuksemme tarkoitettu repliikki kajahti. Ohjaaja Kaitsu joutui sitten huutelemaan meitä hereille.
Pysäytän autoni pientareelle ja nousen ohjauspyörän takaa. Astelen sandaaleilla heinikkoon ja alan katkoa kukkia. Kurottelen niitä maan rajasta. Pitkällä varrella, pitkällä, niitä kimppuuni kerään ja kiedon toistensa lomaan, lähekkäin, ensin hapuillen ja vähitellen yhä määrätietoisemmin. Mielessäni soi laulusi. Käyn ahon laitaan. Tässä teen seppeleen, seppeleen sinulle, seppeleen vapaalle miehelle. Sidon sen heinällä. Siitä tulee kaunis, kesän keltaisena se loistaa kuin sarja vara-aurinkoja.
Kävelen portista ja mietin, montako porttia olen avannut ja sulkenut elämäni aikana: rautaisia, vastahakoisia, painavia tai sähköpaimenen paimentamia. Useimmat niistä ovat kutsuneet, olleet auki tulla, mennä. Sinunkin kohdallasi pitää paikkansa, että vasta portin sulkeuduttua huomasin, miten tärkeä olet. Muistelen, miten näin sinun tanssivan. Nuorruit vuosikymmeniä. Liikkeesi olivat sulavammat kuin omani. Sinä tanssit suoraan sydämeeni. Sinne jäit.
Keskiviikkona oli ensimmäisen näytöksen läpimeno. Tökkii, mutta läpi meni! Ohjaaja Kaitsun kiteytys kertoo tilanteen. Tähän läpimenoon meni aikaa yksi tunti ja kolme minuuttia. Kaipa se hyvää kertoo: vaikka tökkikin, ei jahkailuun sentään hirveästi aikaa tuhlattu. Ja kuten Kaitsu muistutti: ensimmäiseen yleisöön on aikaa vielä kaksi viikkoa. Paitsi että ei ole kuin vajaat. Koeyleisö tulee 12 yön kuluttua. Tasan kahden viikon eli 14 yön kuluttua on yksi ostettu ennakkonäytös, kenraali on 15 yön kuluttua ja ensi-iltaan eli juhannussunnuntaihin kello 13 on aikaa 18 yötä.
Tiukka treenipäivä, hiottavana kuusi ensimmäisen näytöksen kohtausta. Vielä karkasi omastakin suusta ruma sana, kun parissa kohtaa repliikki ei irronnutkaan kuten olin jo ehtinyt kuvitella, mutta kokonaisuudessaan illasta jäi hyvä mieli. Enpä väitä vastaan ohjaaja Kaitsulle, joka teki yhteenvetonsa ennen kotiin lähtöä: alkaa kulkea kuin juna.
