Blogit

Kaija Santti, vanhustyön pappi

"Hän oli kamalan vanha ja unohti helposti asioita. ...On vähän surumielistä unohtaa muiden nimet, mutta vain mukavaa, kun saattoi unohtaa oman nimensä:" Näin Tove Jansson kuvailee kirjassa Muumilaakson marraskuu erästä päähenkilöä, ikivanhaa pappaa, joka sitten eri nimiä makusteltuaan alkoi kutsua itseään Ruttuvaariksi.  Ruttuvaari ei yrittänyt tavoitella mennyttä nuoruuttaan, vaan iloisesti otti vastaan sen, mitä vanhuus toi tullessaan - ja väänsi vanhuuden vaivatkin hyödykseen ja ilokseen. Tuo Tove Janssonin luomus  on kirjallisuuden lempivanhukseni.  

Riikka sen eilen bändiharjoituksissa sanoi: kun tuo tamburiini lyö nyt etupotkuna, niin olisiko se parempi takapotkuna? Musiikkimaestro Tarkkonen myönsi, että olisi. Nuori tamburiinitaiteilija Salonen oli kuin Hiltus-Harrin rumpuklapilla päähän lyöty.

– No nyt kun sinä lyöt ykköselle ja kolmoselle, niin kuulostaisi paremmalta, jos löisit kakkoselle ja neloselle, selitti Riikka.

Kaitsun sanat jäivät mieleen eilisillalta: Johanna, tuo on sinun erkkitoivasesi. Ohjaaja tarkoitti maneeria, jollaisia meillä jokaisella on omanlaisiamme. Kaitsu nimesi ne erkkitoivasiksi ohjatessaan Minnaa, jonka Paula on lavalla lähes koko Luokkakuvan ajan.

Tarinahan tapahtuu sekä reaaliajassa vuonna 2019 että Paulan muistojen kautta menneisyydessä niin, että reaaliaika ja menneisyys vuorottelevat. Minna joutuu puhumaan varsin paljon suoraan yleisölle kertoessaan, mitä hän aikoinaan teki ja mitä mietti tehdessään, ja siinä hänellä tulee usein päälle nuotti, jota ohjaaja Kaitsu alkoi pistää poikki imitoimalla Yleisradion legendaarista ulkomaantoimittajaa: Täällä Erkki Toivanen, Lontoo.

Paavo Kerkkänen, eläkeläinen, ex-perheneuvoja

Kansakoulun ekaluokalla opeteltiin laskentoa. Piirtelin iloisesti paperille että 1 + 2 = ja 2 + 3 = ja minusta tuntui, että tätähän minä osaan ja tämä on mukavaa. Melkoinen pettymys olikin sitten se, kun opettaja tuli ja sanoi että tuon on -merkin jälkeen pitäisi laittaa vielä tulos. Eipä tässä vielä kaikki. Oppikoulussa eteeni tuli ruotsin kieli ja siellä ensimmäisellä tunnilla luettiin iloisesti että ” Ulla rullar bullar små, lilla Barbro tittar på, bullar, bullar små … ” ja minusta tuntui, että tämä ruotsin kielihän se vasta todella helppoa on, kun vain rallatellaan tällä tavalla. Mutta eikös se opettaja ruvennut vaatimaan, että minun pitäisi opetella tietämään mitä nuo sanat ovat suomeksi. Ja vielä lisäksi toisin päin: mitä suomen sanat ovat ruotsiksi. Tämänkin jälkeen on elämässäni aika ajoin tullut eteeni uusia asioita, joissa olen joutunut toteamaan ettei yhdessä jos toisessakin asiassa olekaan kunnollista oikopolkua. Kopiointi ei riitä, vaan joudutaan itse tekemään töitä.

Paluumatkalla ohjaaja Kaitsu sanoi lohdulliset sanat: mikään ei ole niin ärsyttävää kuin liian "valmis" roolihahmo tässä vaiheessa harjoituskautta. Olin tuskaillut omia replojenunohtamisiani ja siitä johtuvaa Ossini hakemista. Toki harjoittelimme tänään vasta ensimmäistä kertaa koko kohtausta, eikä se muillakaan mennyt takkuilematta, mutta kun tämän kohtauksen oli harjoitellut kotona erityisen hyvin ja olin varma, että ainakaan minä en mitään unohda. Hui hai, pakko oli lausua legendaariset sanat: kyllä se kotona paremmin meni.

Palasimme yli viikon kestäneeltä pääsiäslomalta muun muassa kohtauksella, jossa Ossini pääsee perseilemään kunnolla. Öykkäri pilaa juhlat vittuilemalla kaikelle, mikä liikkuu, ja etukäteen mietin, miten teen kohtauksen niin, että kukaan ei kesällä naura. Kas kun suomalainen teatteriyleisö - tai osa siitä - on opetettu ajatukseen, että humalainen hahmo kesäteatterissa on hauska. Ossini humalassa ei ole mitään hauskaa.

Saila Musikka, diakoni

Meillä Suomessa on toimiva ja hyvä sairaanhoito, samoin terveydenhoito. Se toimii jouhevasti ja nopeasti silloin, kun ongelma on selkeä ja hoitopolku mutkaton. Parhaiten se toimii, kun ihmisellä on riittävästi henkisiä ja taloudellisia voimavaroja noudattaa ohjeita ja ostaa palveluja. Mitäs sitten, kun lääkärin tarpeelliseksi toteama hoito on taloudellisesti tavoittamattomissa?

Viime viikko meni bändi- ja laulutreeneissä, ja vaalisunnuntain alkuiltana palasimme varsinaisten teatteriharjoitusten pariin. Hiottavana oli muun muassa oma lempikohtaukseni, jossa minulla ei ole ainuttakaan repliikkiä, mutta jossa silti pääsen tekemisiin tosi isojen tunteiden kanssa. Sepä se vaikeaa onkin.

Jo menomatkalla puhuimme ohjaaja Kaitsun kanssa, miten oikein teen sen. Ossi saa oikein kunnolla turpaan - henkisesti siis - ja miehen koko maailma romahtaa. Ensin hän kokee suuren onnen, ja juuri kun elämä näyttää hymyilevän, taivas romahtaakin niskaan. Miten järkytyksen voi ilman sanoja ilmaista? Kaitsu lupasi, että saa vetää reilusti överiksi, siitä on sitten helppo lähteä tulemaan alemmas oikealle tasolle.

Tiina Belov, yliopistopastori ja työnohjaaja

Urban sketching tarkoittaa kaupunkimaista piirtämistä: sykkeeltään nopeahkoa luonnostelua. Ensin luonnostellaan lyijykynällä, sitten päälle tussilla, ja kun lyijy on kumitettu pois, viimeistelyä vesiväreillä. Aiheena on jokin maisema, yksityiskohta, rakennus - mikä vaan, minkä oma katse on omassa elinympäristössä tai matkoilla tavoittanut. Katse on kiinnittynyt kohteeseen, koska siinä on jotakin... mikä puhuttelee juuri minua, en useinkaan tiedä mikä ja miksi, mutta se soi ja elää minussa, jää minuun. Siirrän sen paperille ja katson sitä. Ei ole tärkeää, osaanko piirtää; olennaista on se, että teen jotakin, missä lepään ja viihdyn ja missä hetkeksi unohdan kaiken muun.

Joensuun kansalaisopisto tarjoaa hyvin monille ihmisille monia tapoja löytää elämään jotakin muuta kuin arjen asiat. Olen opiskellut ranskaa, italiaa ja unkaria sekä  kerrannut englantia. Muutama satunnainen vuosi on mennyt tai chi - treeneissä. Ja nyt sitten harrastan piirtämistä, urban sketchingiä. Ryhmässä on usein ainakin yksi ihminen, joka on entuudestaan tuttu, ja useita muita mukavia ihmisiä, joiden kanssa voi harrastaa mutta joihin ei tarvitse tutustua sen syvemmin, ellei halua - ja tämä on ihmissuhdetyötä tekevälle olennaisen tärkeää.

Tunnustan: olen kateellinen Karhusen Askolle. Äijä tarttui vasta pari kuukautta sitten ensimmäisen kerran elämässään bassoon, ja eilen hän tuntui osallistuvan Luokkakuvan bänditreeneihin tasa-arvoisesti noiden oikeiden muusikkojen eli Arton, Inton, Harrin, Timon ja Riikan kanssa.

Roolit kun jaettiin, todettiin, että käsikirjoitus heittää vuoden 1965 teinibändiin kaksi soittotaidotonta näyttelijää: Askon ja minut. Asko ehti ensimmäisenä ilmoittaa, että hän voisi kokeilla bassoa. Minulle jäi joku rytmipuolen juttu ja ehdotin itse tamburiinia, joka osoittautuikin yllättävän vaikeaksi soittimeksi. Palaan siihen myöhemmin, mutta ällistellään ensin Askoa.

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

 Kop-kop-kopotikop-kopkopkop. Hei, kaveri, oisko sulla pari euroo? Ja sitten se tyttö, jolla on itseään isompi rinkka selässä. Ja se äiti joka raahaa kiireesti itkevää lasta eteenpäin. Ja se poliisi, joka juoksee parin nuorukaisen perässä. Ja mie, joka istun kaikessa rauhassa kahvikupposen ääressä.

Näkö- ja kuulokuvia. Nämä Helsingin rautatieasemalta.