Blogit

Kun marraskuussa jo alkaa kauppakeskusten hyllyt täyttyä jouluroinasta, huomaan itse siirtyväni välttelemään paikkoja, joissa jouluhumu on hulluinta. Oma joulun odotukseni alkaa vasta adventista ja silloinkin hieman vastahakoisesti. Silloin kuitenkin suostun jouluhömpötykseen ja annan sen kulkea ohi korvien ja silmien vihastumatta ja turhautumatta. En vihaa joulua, mutta kaupallinen osuus joulusta ja määrätön kulutus, jota joulu ruokkii ihmisissä, aiheuttaa minussa vastenmielisyyttä ja surua.

Nuoret keskustelivat joululahjoista, moni nuorista mietti, miten ostaa muille lahjoja, kun rahaa ei ole. Yksi nuorista kiusoitteli toista ostaneensa jo tälle lahjan. Sen toisen nuoren pakokauhuinen ja ahdistunut ilme, koska hän tiesi, ettei hänellä olisi varaa vastata lahjalla toisen lahjaan. Tällaisessa joulutodellisuudessako meidän täytyy todella elää?

Viisivuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi nuken, jonka olin saanut valita jo loppukesällä  suuren kaupungin lelukaupasta. Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin lelukaupassa.  Tuolloin kirjahyllyssämme ei ollut vielä sitä Tupu Pupunaa, joka olisi synnyttänyt lapselle mielikuvan lelutaivaasta. Maalla kasvanut lapsi oli häkeltynyt nähdessään niin monta nukkea yhtä aikaa. Mutta yksi niistä oli kaikista kaunein. Sen minä halusin.

Koko syksyn kävin salaa kurkkimassa vaatekomerossa nukkea ja leikkimässä sillä. Se oli edelleen kauneinta mitä tiesin. Sillä oli kaksi kellanvaaleaa palmikkoa molemmin puolin päätä ja pussihihainen röyhelömekko, jossa oli suuri kukkanen rinnuksissa. Odotin tuota marraskuista syntymäpäivääni suurella hartaudella.

Olen keksinyt innovatiivisen pisnesidean jolla Suomi lähtee ennenkuulumattomaan nousuun kohta alkavan uuden laman jälkeen. Ai mikä se on? Siinäpä se. En sano. Tämä on juuri se pisnesidea: ”En sano ”. On aivan varmaa että puheliaat etelämaalaiset ja kaukomaiden ihmiset haluavat tulla Suomeen kokemaan mykistävää hiljaisuutta kaiken melusaasteessa olemisensa jälkeen. Miltei kaikilta suomalaisiltahan onnistuu suuremmitta ponnisteluitta kiusaantumatta hiljaa oleminen myös toisten ihmisten välittömässä läheisyydessä. Ei kun vaan kannon päähän istua möllöttämään ja rahat pois turisteilta. Ja tässähän tuli vasta pieni maistiainen ideasta, joka on halpa, huokea eikä edes maksa paljoa.

Ajatelkaapa niitä kaikkia erilaisissa ammateissa olevia ihmisiä, joita erilaiset asiat velvoittavat olemaan hiljaa. Joillakin on pörssi- ja liikesalaisuudet, joillakin ihan työn puolesta vaitiolovelvollisuus, jotkut joutuvat olemaan hiljaa rippisalaisuuksista ja miltei kaikki joutuvat uransa loppupuolella hiljaisen tiedon kouriin. Hiljainen tietohan on käytännössä sitä tietoa, mitä vanhemmat työntekijät arvelevat nuorempien kaipaavan, ja istuvat vaiti arvoituksellinen hymy naamallaan, kun nuoremmat eivät älyä kysyä. Useimmat vievät nämä salaisuudet mukanaan hautaan ja silloin ne viimeistään muuttuvat sanotaan nyt vaikka pimeäksi tiedoksi, jota ei tiedetä olleen olemassakaan. Niin ja onhan jokainen varmasti tietoinen amerikkalaisista poliisisarjoista tai omasta perhe-elämästään tutuksi tulleesta ns. Miranda warningista joka kuuluu: ” Teillä on oikeus vaieta. Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää oikeudessa todisteena teitä vastaan ”. Mutta kaiken kaikkiaan on varmaa, että jotkut muut keksivät kohta innovoida edellä mainitut hiljaa olemisen muodot sellaiseksi keksinnöksi, että siihen joutuu sanomaan samat sanat kuin vanhassa suomalaisessa tv-sketsissä : ” Hiljaseks vetää ”.

Tulipa lämmin ja kotoisa olo: isäni kotikirkko! Se Neuvostoliiton aikana purettu toinen tornikin näkyy olevan vielä paikallaan.

Istuin konsertissa. Sali oli lähes täynnä, olimme etsineet itse kukin oman istumapaikkamme rauhallisesti konsertin alkua odotellessamme. Ihmiset rupattelivat hiljakseen, joku katseli kännykkäänsä ja osa vain istui katsellen ympärilleen. Edessäni istui kaksi ystävystä jutellen hiljakseen.

Upeaa musiikkia, upeaa laulua, kaunis kirkkosali täynnä iloisia ja välillä kyyneleitään pyyhkiviä ihmisiä.

”Kato mua!”, huutaa pieni lapsi äidilleen ja seisoo yhdellä jalalla. ”Katso kulta”, sanoo vaimo miehelleen pukeuduttuaan illallista varten kauniiseen leninkiin pitkästä aikaa. ”Kattoisitpa mua”, toivoo hiljaa mielessään nuori koulun pihalla ihastukseltaan. ”Ei saa vielä kattoa!”, komentaa yllätystä valmisteleva perhe yllätettävälle perheen jäsenelleen.

Katse, jonka annamme toisille ihmisille voi merkitä paljon enemmän kuin sanat. Väärin toiminut nuori lukee vanhempiensa katseesta pettymyksen, kaksi rakastunutta näkevät katseistaan sanomattoman syvän yhteenkuuluvuuden tunteen. Kadulla rahaa pyytävä näkee välinpitämättömän tai ohimenevän katseen ja vastavalmistunut saa osakseen ylpeitä, ihailevia ja onnellisia katseita. Ja kuinka usein katsomme toisiamme katseella, joka ennemmin rikkoo kuin rakentaa, tekee surulliseksi ennemmin kuin iloiseksi.

Laskuilla on eräpäivänsä ja useimmilla elintarvikkeilla Parasta ennen -merkintä. Useimmissa opiskelu- ja työtehtävissä ja toimitustyössä varsinkin on omat deadlinet. Niitä pitäisi noudattaa. Lentokentillä kuulutetaan ihmisiä lähtöporteille. Usein, kun deadline ylittyy, on aikuisella ihmisellä perusteltuja syitä, miksi asia on jäänyt hoitamatta. Joskus toki viivyttely ja asioiden lykkääminen johtaa siihen, että määräaikaan mennessä ei ole valmista. Useimmiten kysymys on kuitenkin jostain muusta, liian täydestä kalenterista ja yllättävistä muista asioista, jotka on täytynyt priorisoida.

Kun halutaan ilmaista, että jokin asia on ihan tavallisen ihmisen ymmärrettävissä, saatetaan sanoa että se ei ole mitään rakettitiedettä. Kun nyt oma urani perheneuvojana alkaa olla loppumetreillä, olen joutunut kyselemään, mahtaakohan tämä perheneuvonta olla kuinkakin tieteellistä. Rakettitiedettä se ei ainakaan ole, kun sellainenkin lehti kuin Valitut Palat julkaisi syyskuun numerossaan kuuluisan professori John M. Gottmanin tekemien tieteellisten tutkimusten tulokset aivan kansantajuisesti.  Puhuminen, pussailu, ystävällinen käytös, toisen toiveitten huomioiminen, yhteinen tekeminen ja naurun ja huumorin käyttö ristiriitatilanteiden keventämiseen ovat niitä asioita, jotka tutkimusten mukaan vievät parisuhdetta myönteiseen suuntaan.  Käytännön perheneuvontyössä jokainen tapaus on kuitenkin niin yksilöllinen, että yleisistä tutkimustuloksista sinällään on harvoin apua. 

Ettäkö miksi piti tehdä kolmas elokuvaversio Tuntemattomasta sotilaasta? Siksi, että se riisuu tutut hahmot vakiintuneista mielikuvista ja saattaa saada meidät jopa pohtimaan ihmisyyttä ja helppoutta, jolla poikkeusolot saavat meidät luopumaan ihmisyydestä.

Otetaan nyt vaikka tämä kohtaus, missä Lehto ampuu selkään vangittua puna-armeijan sotilasta. Hietanen tuohtuu, ja paljon voi lukea myös Koskelan kasvoilta. Ei hänkään Lehdon teosta pidä, mutta ei hän siihen juutukaan. Sodassa on pakko mennä eteenpäin.

Muistatko hetken, jolloin pitkän lenkin jälkeen joit lasillisen vettä? Tai istuit viileässä syystuulessa nuotion lämmössä kaapista löytämäsi mummon vanha takki ylläsi? Miten vesi maistui hyvältä ja vanha takki tuntui kaapin tuoksusta huolimatta parhaalta mahdollisesta vaatevalinnalta. Muistatko niitä pieniä hetkiä jolloin kaikki tarvittava tuntui olevan juuri siinä, vaikka mitään ihmeellistä ei ollutkaan.

Meistä jokainen haluaa kokea mielihyvää. Sen lähteelle pääsee yllättävän pienellä panostuksella vaikka sen yltäkylläisyyden keskellä tuppaa meiltä unohtumaan. Lopputuloksen - mielihyvän kokemisen -  kannalta on aivan sama kulutammeko tuhansia euroaja ja tolkuttoman paljon luonnonvaroja vai keksimmekö jonkin omalle kukkarolle ja luonnolle kestävämmän reitin. Meille kyllä mielellään tyrkytetään ensin mainittua kiltin kuluttajan roolia: onnellisuus asuu tuhlaamisessa ja kauniit ihmiset käyvät ostoksilla lähimarketin sijaan Lontoossa.