Blogit

Kiitos, ystävät. Luokkakuvan viimeinen esitys oli elen, ja kesästä jäi lämpimät muistot. Teimme yhdessä jotain, joka jää niin meidän itsemme kuin yli 5000 katsojankin mieliin.

Tiina Markkasen kirjoittamat hahmot jäävät pyörimään pitemmäksikin aikaa ajatuksiin: mitä kaikkea heille on tapahtunut semmoista, mitä käsikirjoitus ei paljasta? Mitä Martille tapahtui ulkomailla? Naimisiin hän ei ehkä mennyt, mutta suhteita hänellä varmasti oli. Oliko lapsia? Paulalla ei ollut, mutta millaisia suhdeyritelmiä hänen vuosikymmeniinsä mahtui? Elämäänsä ylipäätään hän ei hirveän tyytyväinen ollut, ja se oli yksi Luokkakuvan hienoista teemoista: seitsemänkymppisenä voi vielä tehdä asioita.

Saila Musikka, Pielisensuun diakoni

Professori Arto O. Salonen totesi eräässä seminaarissa meidän juovan samaa vettä kuin dinosaurukset. Sieltä täältä kuului hämmentynyttä purskahtelua. Rauhallisella äänellä puhuja kysyi, milloin viimeksi tämä planeetta on saanut vesilähetyksen ulkoavaruudesta? Eipä naurattanut enää.

Niin juodaan. Ja koska emme oikein vielä ymmärrä sitä, haaskaamme tätä arvokasta luonnonvaraa sumeilematta. Odotammeko uutta puhdasvesilähetystä jostakin stratosfäärin takaa?

Paavo Kerkkänen

Ranskalainen keksijä Franky Zapata onnistui äskettäin lentämään keksimällään lentolaudalla Kanaalin yli. Homma näytti hurjalta ja sitä se varmaan myös on. Mies esiintyi ensimmäisen kerran suurelle yleisölle Pariisin sotilasparaatissa muutama viikko sitten. Silloin monelle katsojalle tuli väistämättä mieleen Paluu Tulevaisuuteen -elokuva, jossa moinen lauta oli käytössä. Monia vuosia sitten myös James Bond lensi samankaltaisella suihkumoottorikäyttöisellä laittella konnia karkuun. Tuo laite oli tosin paljon kömpelömpi kuin nyt tämä Zapatan lauta. On aivan selvää, että on paljon ihmisiä jotka mielellään haluaisivat kokea miltä tuntuisi lentää lentolaudalla. Miltei kaikki ihmiset haluavat kokeilla joskus jotain jännittävää ja pelottavaa. Näin kesäaikaan Suomen huvipuistoissa tarjoutuu mahdollisuuksia kokea jännitystä ja pelkoa turvallisessa ympäristössä mitä moninaisimmissa vauhtia ja vaaran tuntemuksia tarjoavissa laitteissa. Itse tyydyn perinteiseen Linnanmäen vuoristorataan. Saatan myös suostua sopivassa seurassa peloteltavaksi kummitusjunaan.

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

Nuori mies astelee vähän horjuvin, mutta määrätietoisin askelin kohti musta-oranssia telttaa. Kuten niin monella muullakin näissä ympyröissä, lause alkaa voimasanalla: ”V***u, mitäs porukkaa te sitten oikein ootte?” Jaahas, mitenhän tuohon nyt kommentoisi, mietin. Mutta sitten yllättäen löytyy fiksu ja järkevästi ajatteleva minä – ja kerron, ketä ollaan ja millä asialla. Saappaan porukoita. Ja just sinua ja muitakin nuoria varten.

Ja kyllä, sama vitsi: saappaita löytyy kaupasta. No, ei se nyt niin paha kommentti ole; siihen vaan on jo tottunut ja vähän turtunutkin, että tästä vitsiä väännetään. Keskustelu lähtee kuitenkin hyvin rullaamaan. Nuori mies saa vettä ja kiittelee. On kuulemma hyvä saada välillä vettäkin. Niinpä – siitä ollaan samaa mieltä. Ei meillä mitään erityisiä erimielisyyden aiheita oikeastaan olekaan.

Jäljellä on vielä kaksi elokuista yönäytöstä, mutta jo tänään iski haikeus, kun vedimme viimeisen päivänäytöksen. Heinäkuu meni tahdilla esitykset keskiviikkoisin, torstaisin ja sunnuntaisin, ja tänä aikana teimme, uskallan väittää, jotain historiallista. Roukalahden kesäteatterin Luokkakuva puhutteli, ja puhuttelee vielä niissä kahdessa jäljellä olevassa yönäytöksessä, tavalla, joka jää ihmisten mieliin. Tänään kesän ennätysyleisö, 500 ihmistä, antoi loppuapdolinsa seisaaltaan. Kuinka moni kesäteatterilainen saa kokea sen? Juuri nyt oloni on tavattoman kiitollinen, että saan olla osa tätä.

Suurin kiitos kuuluu Tiina Markkaselle, joka kirjoitti Suuren Tarinan. Iso kiitos menee Tiinan elämänkumppanille, ohjaaja Kai Paavilaiselle, joka sai ryhmän toimimaan. Moni teatterin ammattilainen on heinäkuun aikana jakanut kiitosta siitä, kuinka haastavan tekstin Tiina teki harrastajateatterilaisille, ja kuinka Kaitsukaan ei päästänyt meitä helpolla ajattelemalla, että amatöörejähän ne vain ovat. Harrastajiahan me olemme, mutta voi meiltä silti vaatia. Minna Fali teki uskomattoman työn Paulana, ja toinen esityksen kivijalka oli Timo Kettunen Marttina, jonka loppulaulu herkisti yleisön. Esityksen jälkeen menimme tänään äänimies Kristian Syyslehdon kanssa Sointulaan voitonmaljoille, Krisun ilmaus, ja Krisu kertoi, kuinka jokaisessa esityksessä oli se porukka, joka halusi lähteä pois kesken loppuaplodien, koska ei halunnut näyttää omaa itkuaan naapurille.

Marja Liisa Liimatta, sairaalapstori, työnohjaaja, psykoterapeutti

Yle ykkösen uutiset, MTV:n mainokset, työkaverin tokaisu, ystävän saunanlauteilla kertoma kokemus – kaikki ne muokkaavat mielikuviani, mielipiteitäni ja ajatuksiani. Samoin kuin lyhyet ajatelmat, joita silmäni etsiskelevät.

Tänään se iski. totaalinen musta hetki. Koko kesän olen vetänyt niin hyvin, ja kun kavereille on tullut unohduksia, olen kertaalleen ollut itse se, joka auttaa ja vapauttaa lukkiutuneen tilanteen ja saa esityksen jatkumaan. Tänään jumi iski itseeni.

En tiedä, mitä väliajalla tapahtui, mutta äkkiä tajusin toista puoliaikaa odottaessamme, että en muista, miten se yksi kohtaus etenee. Tarkistin plarista, mutta pelko jäi. Aloin jännittää sitä tiettyä kohtausta, joka kaiken lisäksi on oma kohokohtani Luokkakuvassa. Ossini on siinä totaalinen elämäänsä pettynyt kusipää, joka pilaa juhlat, ja olen tähän saakka nauttinut showstani. Tänään pelkäsin kohtaukseen mennessäni, ja kävi kuten pelkäsin: seisoin kesän ennätysyleisön edessä, enkä kerta kaikkiaan muistanut, mitä minun pitää sanoa. Mustia hetkiä tuli useita, mutta rakas pikkusiskoni - henkinen, ei biologinen - Johanna ja joku muu kaveri auttoivat ja esitys eteni, enkä usko, että kovinkaan moni katsojista tajusi, että nyt tapahtui jotain outoa. Tai no - se yksi hiljaisuus venyi kyllä piinallisen pitkäksi.

Kaija Santti, pastori

Netin naamakirjaan eli tuttavallisemmin feispukkiin tallensin mietelmän vanhuudesta: "Kun tulen vanhaksi, en halua ihmisten huokailevan:' Voi, miten ihastuttava vanha mummeli!'. Haluan kuulla, että: ' Siellä se Jumalan mieliharmi taas viilettää menemään. Mitähän koiruuksia se on TÄLLÄ kertaa keksinyt?' "

Ajattelepa elämääsi jotain yli kahdeksankymppisenä  ( tai ehkä sinä lukija oletkin saavuttanut tuon aikuisuuden kynnyksen). Haluatko olla ihastuttava vanha mummeli tai papparainen tai joku ihastuttava vanhus määrittelemättä sukupuolta sen tarkemmin?  (Tämä viimeinen ei ollut vitsi eikä herjaus, kuka tietää, kuinka paljon ikäihmisissä on syvälle piilotettuna elämänmittainen epävarmuus sukupuolestaan).  Vai haluatko elää pitäen naapurisi ja ystäväsi hieman varpaillaan ja pohtimassa, mitä tuo nyt kehittelee. Minusta olisi kiva olla tuo Jumalan mieliharmi. Omillaan eläessä se lienee vähän helpompaa kuin hoivakodissa, jossa lähtökohtaisesti pitäisi saada joku henkilökunnasta tai omainen, sukulainen tai kaveri kepposten ja säpinän tekemisen avuksi. Toki toiselta luonnistuu säheltäminen ja toiselta taas rauhallinen ja vakaa elämä, mutta ehkäpä tuo huumorilause ehdottaa , että vanhuudessa saa olla se oma itsensä, jota oli lapsena, nuorena, työikäisenä, vireänä eläkeläisenä. Riiippumatta muiden asettamista raameista.

Enpä ollut tuotakaan ajatellut, ennen kuin ystäväni Pia sen ääneen sanoi: Luokkakuvan ihmisethän ovat niitä suomalaisia, joille maailma avautui ensimmäistä kertaa. Nämä sotaveteraanien lapset saivat koulutusta, ja hekin, jotka eivät ylioppilaiksi kirjoittaneet ja yliopistoissa opiskelleet, oivalsivat, että voi elämää löytyä Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Markkasen Tiina on terävällä kirjoittajan oivalluksellaan laittanut tarinaan enemmän yhteiskunnallista havainnointia kuin me työryhmän jäsenet olemme oivaltaneetkaan. Kaksi Punaisen koulun kasvattia tosiaan eli suuren osan elämästään ulkomailla.

Kun siihen lisää sen jo aiemmin toteamani, että jokainen katsomossa istuja, varttuneempi ainakin, löytää hahmoista paljonkin tuttua ja samaistuttavaa, ei ole ihme, että olemme saaneet tämän kesän esityksestämme poikkeuksellisen paljon palautetta. Tänäkin aamuna minut pysäytti töihin kävellessäni ihminen, joka oli käynyt katsomassa esityksen viime viikolla. Kohtalaisen pitkän keskustelun kävimme ortodoksisen kirkon puistossa.

Paavo Kerkkänen

Olet varmaan kuullut seuraavan jutun, mutta kerronpa sen kuitenkin. Aikoinaan eräällä metsäkämpällä oli porukan keskuudessa mies, joka jokaisen työpäivän jälkeen, illalla sanoi, huokaisten syvästi; Kunpa olisi viulu. Sitä jatkui pitkään ja tuli aika kun tili tuli ja miehet menivät porukalla kaupunkiin, jossa oli myös markkinat. Eräs markkinoilla ollut myyjä kauppasi viulua - ja miehet ostivat sen porukalla - olisihan se lystiä kun illalla savotan jälkeen tullaan kämpille ja voidaan kuunnella elävää musiikkia. Olihan heillä "pelimanni" tuvassa. Tuli arki ja miehet kotiutuivat savotalta kämpille. Ja sitten tuli taas se hetki kun tuo mies sanoi - "kunpa olisi viulu". Porukan nestori kaivoi esiin markkinatuliaiset ja antoivat ostamansa viulun miehelle - valmistautuen pelimanni musiikkiin ja vaikka tansseihin. Jokainen silmäpari katsoi miestä odottaen lystin alkua. Mies otti viulun - käänteli sitä ja katseli ja sanoi, "voi että, kumpa osaisi soittaa". Tarina ei jatku tästä eteenpäin, mutta kaikki tietävät että soittamaankin voi oppia jos tarpeeksi harjoittelee. Musikaalisuus taas on suurimmaksi osaksi myötäsyntyinen ominaisuus. Minulla ei ole soittotaitoa ja musikaalisuudenkin kanssa on niin ja näin. Kaikilla meillä on kuitenkin monenlaisia taitoja, joista on hyötyä ja iloa itsellemme ja muille. Mutta onkohan meillä sellaisia taitoja joista emme tiedä mitään ?

Nuorena miehenä olin kiinnostunut sellaisista ihmisen taidoista, joiden olemassaolosta ei vieläkään olla aivan yksimielisiä. Minua kiinnostivat kaikki parapsykologian alueelle kuuluvat taidot kuten telepatia eli ajatuksen siirto ja prekognitio eli ennaltatietäminen. Opiskeluaikoina laadin jopa tutkielman ennaltatietämisestä. Jokainen meistä on varmasti kuullut juttuja ihmisistä, jotka ovat tienneet tulevia tapahtumia ennakkoon. Ennaltatietäminen on toistaiseksi kuitenkin melko epäselvä ilmiö. Monien mielestä tätä ilmiötä ei ole edes olemassa. Sama juttuhan on myös kaivon katsominen varvun avulla. Toiset väittävät siihen pystyvänsä mutta tutkituissa olosuhteissa kyse on puhtaasta sattumasta ja kaivo löytyy ilman varpua yhtä hyvin. Silti monet käyttävät varpuhenkilöä kaivon katsomiseen. Mutta mitekähän mahtaa olla suunnistaminen ilman kompassia. Keneltä tämä onnistuu? Toiset tuntuvat tietävän heti, että mihin suuntaan pitää lähteä ja osaavat perille vaikka missä ja toiset eksyvät vaikka heillä olisi sekä kartta että kompassi.