Blogit

Pienestä pitäen saamme kuulla vanhemmiltamme, opettajilta ja tietysti kavereiltamme monenlaisia elämänohjeita. Koulutytön muistovihkoon saattoi 1950-luvulla olla kirjoitettu elämänohje: ”Kun annat pojan suudella, niin älä anna nuolla, näin tautisena aikana voi suudelmaankin kuolla.” Tosi hyvä ohje näin flunssaisena aikana. Ihmissuhteisiin ja terveyteen liittyvien elämänohjeiden lisäksi saamme kuulla myös yleisemmän tason ohjeita kuten ”Make love, not war ” ja myös taloudenhoitoon liittyviä ohjeita kuten ” Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa ”. 2017 Nobel-palkittu taloustieteilijä Richard Thaler on todennut että ihmisten taloudenpitoon liittyvien päätösten takana ei vaikuta vain järjen ääni, vaan myös tunteet, itsekurin puute ja satunnaiset, hajanaiset tiedot. Siinä sitä sitten ollaan kun pitäisi toimia hyvien ja järkevien elämänohjeitten mukaisesti.

Oman elämäni varrelta on jäänyt mieltäni hykerryttämään pari, kumma kyllä samassa paikassa, Jyväskylän Kauppakadulla, kuulemaani elämänohjetta. Toisen kuulin 70-luvun alussa opiskelija Kupariselta kun hän totesi, että ei tästä maailman-menosta tule mitään jos ei tehokkuutta lasketa puoleen. Tuolloin ei ollut vielä aavistustakaan siitä mitä seuraavina vuosikymmeninä oli tulossa. Olen kyllä varsin vakuuttunut opiskelija Kuparisen profeetallisesta toteamuksesta. Se jos mikä pitää paikkansa edelleenkin. Ei kyllä vaikuta kovin muodikkaalta ainakaan nykyisten poliitikkojen ja yrittäjien puheissa. Toisaalta kyllä noita oravanpyörästä hypänneitä ja muita downshiftaajiakin löytyy varmaan jokaisen tuttavapiiristä.

Normit, nuo elämää suojelevat kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt. Normit, nuo ihmisyyttä säätelevät rajat, joihin pitäisi yrittää mahtua. Normien rajoissa eläneenä tunnen niiden turvallisuuden, niiden ulkopuolisena ihmettelen, miksi yhteiskuntamme jousto on niin harmittavan vähäistä. Suurin osa käy suurimmalle osalle. Mutta entä he, jotka eivät kuulu suurimpaan osaan? Normielämässä käyn kouluni, syön puuroni ja kasvan kohtalaisen turvallisessa perheessä rakastavien ja kannustavien vanhempien saatellessa minua eteenpäin. Ja vaikka harmejakin elämään mahtuu, ammennan niistä kokemuksia ja oppeja elämän vastoinkäymisiin. Täytän hienosti normit, kasvukäyrät ja oppimistulokset. Sosiaalisten taitojen kentänkin hallitsen hyvin sekä livenä että somessa.Pohjakoulutuksen jälkeen opiskelen ammattiin haaveitani seuraillen. Ja jos haaveeni eivät aivan toteutuisikaan, lähelle pääsen kuitenkin. En sairastu. Tai jos sairastun, niin salonkikelpoisesti ja sopivasti: flunssaan, laktoosi-intoleranssiin, kaikkiin niihin sairauksiin joihin saan helposti ja edullisesti apua. Painoni noudattelee ihannetta, verenpaineet pysyvät säädetyissä rajoissa ja stressiä on sen verran että hyvin siedän ja sen kanssa elän.Lapseni syntyvät terveinä ja pontevasti parkaisten. Säädetyssä ajassa he osallistuvat ryhmätoimintoihin ja esikouluun. Rokotukset suojaavat pahimmilta taudeilta ja normaalit kuumeet korvakipuineen hoidetaan alta pois.Avioliitto toimii normien mukaisena polveillen ylä- ja alamäkeä. Pääsääntöisesti elämä soljuu eteenpäin hyvää ja tasaista arkea. Asuntolaina lyhenee ja lentokone vie perheemme kerran vuodessa kokemuksia hakemaan.KUNNESElämä yllättää. Oudolla, hankalasti hoidettavalla tavalla se murentaa normit ympäriltä. Sairauspäivärahat loppuvat, sairaus ei. Hoitopolku on käyty läpi, sairauden polku ei. Työnantajani on ystävällisesti miettinyt kanssani minulle sopivaa työtä ja työpistettä. Mutta juuri nyt ei sellaista ole.Minun elämäni normien purku jatkuu. Talo täytyy myydä, sillä yhden keskituloisen palkalla ei asuntovelkaa makseta. Myytyä saatiin ja velat vähemmäksi, pois ei kuitenkaan. Väärä aika, väärä sijainti, väärä koko ja väärä väri. Puoliso kertoi lempeällä ja ymmärtäväisellä äänellä ettei näin voi jatkua. Ja ettei jatkuisikaan.Nyt istun kalliilla rahalla vuokratussa pesässäni ja ihmettelen. Mitä tapahtui, mitä minä teen? Lapsoset lentelevät pesästä pois ja taas takaisin. Takaisin lähinnä silloin, kun opintotuki on lopussa. Kokoan sohvapöydälle kirjeistä pinon. En enää edes yritä niitä aukaista, huomasin että pino pysyy paremmin koossa aukaisemattomilla kirjeillä. Vuosia sitten ostetut nahkakengät irvailevat minulle eteisessä: aktivoidu, nouse ylös, juokse elämän perään ja ota se kiinni. Miten juoksen, kun töin tuskin pysyn pystyssä?Katselen televisiossa puhuvaa päätä. Kuuntelen sanoja, joille minäkin olisin joskus hurrannut. Tiedän, että jokaisen on yritettävä. Tiedän, ettei saa jäädä makaamaan. Tiedän. Mutta tällä hetkellä en sovi annettuihin normeihin. Joustavatko ne vai tulisiko joku auttamaan minut ylös?

Keskustelin perjantaina kirjallisuudesta ryhmässä, joka oli saanut nimekseen Punkkua ja punikkeja. Työkaverini, ryhmän koolle kutsunut Tenhun Anna, kehotti minua ottamaan mukaan oman kirjani. Kieltäydyin, koska minusta se olisi ollut sellaista itserakkautta, johon edes minä en kykene. Vasta perjantai-illan jälkeen oivalsin, että sehän olisi sopinut Annan ajatukseen ryhmän tarkoituksesta: aikomus on tarkastella kirjallisuutta hyvin monelta eri kantilta, muun muassa siltä, kenellä on oikeus kutsua itseään kirjailijaksi.

Useampi aikuinen nauttii erilaisten sarjojen katsomisesta. Listalta löytyy Emmerdale ja Salatut elämät sekä Uusi päivä ja Holby Cityn sairaala kaikkia muita unohtamatta. En taida tuntea juurikaan aikuisia, jotka eivät olisi seuranneet jonkin sortin sarjaa, useilta katselulistalta löytyy myös jonkin sortin saippuasarja.

Samaan aikaan, kun me aikuiset katselemme monen sortin sarjoja, tulee ihmeteltyä kovaan ääneen, että kun ei näitä nykynuoria ymmärrä. Erilaiset sarjat melodramaattisine käänteineen ovat meille ihanaa höpöhöpö-viihdettä, mutta tosielämän salkkarit onkin jo täysin käsittämätöntä, varsinkin jos Tunteet ja tuoksut ovat oman kattomme alla.

Taas luvataan kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista netin mainosvirrassa. Uusi uljas ihminen, siksi minäkin haluaisin tulla. Olipa kyse ravinnosta, liikunnasta tai henkisen avartumisen verkkokurssista, lupaus on samansisältöinen. En nyt siitä uudesta tiedä, kun ei tästä rapistuvasta kropasta, rypistyvästä nahasta ja harvenevista aivosoluista kovin helpolla mitään tuoretta saa. - Uljaaksi sitten edes!

Aloitin vuosi sitten näiden Taivastelua -blogien kirjoittamisen. Niin, ja samaan aikaan aloitti Donald Trump USA:n presidenttinä. Vuosi on kulunut ja presidentti jatkaa edelleen virassaan eikä ole saanut lopputiliä, vaikka niin monet ovat sitä toivoneet. Minä sen sijaan olen saanut lopputilin, enkä jatka enää perheneuvojana vaan eläkeläisenä. Lopputilin saamisessa ei tosin (tällä kertaa) ollut mitään dramaattista. Suomi vain täytti 100 vuotta ja minä 65 vuotta. Elämänkertaani en ole kirjoittanut, eikä minusta ole tehty elokuvaakaan. Vielä. Vanhan joululaulun sanat: ” Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan ” on nyt alkanut saada aivan uuden hyvin henkilökohtaisen sisällön. Mitähän meistä kustakin muistetaan tulevaisuudessa? Tämä on varmasti yllättävää ja myös huvittavaa.

Unohtamisessa sinällään on paljon myönteistä. Moni dementiaa sairastava unohtaa jossain vaiheessa suuren osan elämänsä huolista ja ahdistuksista ja rauhoittuu ja on tyytyväinen, kun ei muista mistä pitäisi olla huolissaan tai masentunut. Vaikka meillä ei olisi dementiaakaan, aika tekee aina tehtävänsä ja kultaa muistot. Ja se on hyvä. On mukava, että unohdamme vähitellen meille tarpeettomia asioita. Unohtaminen helpottaa esimerkiksi silloin, kun unohdamme toisen ihmisen kohdelleen meitä kaltoin. On helpompaa antaa anteeksi ja armahtaa, kun on unohtanut.

Nyt jo aikuisilla lapsillani oli muutamia lempikirjoja, jotka oli luettava aina uudestaan ja uudestaan. Yksi niistä oli Jaakko Jänönen ja kerskurit kilpasilla (Agard ja Paul, 1998).

Kirjassa virtahepo Virtasen ja sarvikuono Sarvisen ainoat viisaudet ovat heidän itsensä edustamia totuuksia. Ja käytettävissä oleva vähä viisauskin peittyy jatkuvaan voimainmittelöön. Molemmat kehuvat itseään epärealistisesti kertoen voivansa yksin kannatella taivaanrantaa sarvellaan tai kyetä avaamaan sen vahvoilla leuoillaan.

Eräs nuorten suosima instagram-hahmo, jabajaba666 julkaisee yksinkertaista, mutta hyvin nuoriin uppoavaa sisältöä. Aikuisen näkökulmasta sisältö on välillä varsin tyhjänpäiväistä ja tyhmääkin. Mutta sekaan mahtuu myös helmiä. Uudesta vuodesta ilmestyi kuva, joka oli melko negatiivinen, mutta oikeastaan hyvin realistinen. Teksti kuuluu näin: ”Uusi vuosi. En tule muuttumaan yhtään enkä aijo poistaa ärsyttäviä ihmisiä elämästäni. en myöskään aio aloittaa diettiä enkä muuttaa ulkonäköäni tai ajattelutapaani mitenkään. 2018 tulee olemaan ihan samallainen kuin kaikki muutkin vuodet.”

Uusi vuosi on brändätty lupausten aikana, jolloin luvataan parantaa tapoja, pudottaa painoa, elää paremmin. Jostain syystä, meille ihmisille on saatu luotua illuusio, että vuoden vaihtuessa, meillä on velvollisuus muuttua paremmaksi ja näin ollen meille uskotellaan, että olemme lähtökohtaisesti jotenkin huonoja ja vajavaisia, jossakin varmasti olisi parannettavaa. Enkä toki näekään, että kukaan meistä olisi täydellinen. Mutta miksi lataamme niin paljon odotuksia, yleensä aivan liian suuressa mittakaavassa? Miksi haluamme, että uusi vuosi alkaa suurilla paineilla, jotka usein pakottavat meidät jossain kohtaa luovuttamaan?

Viluttaa. Kurkku on karhea, pää lyijyä. Flunssa kolkuttaa. Sohvannurkka vetää puoleensa. Kiskon villatakin tiukemmin ympärilleni ja nappaan sinkkitabletteja kuurina. Yritän sulkea oven ikävältä vieraalta. Jospa vielä vilttiin kääriytyisin. Kähisen: - Ei, minuun et saa koskea.Koskee se silti. Flunssa. Se tuttu ystävä vanhastaan, on tänne poikennut matkoillaan ja viipyy hetkisen meillä.

Flunssa on samaistuttava. Että se nyt vaan tuli ja oli ja joskus teki pesänkin. Flunssa on siitä kummallinen tauti, että siitä puhuminen on sosiaalisesti hyväksyttävää. Myös muut sairausryhmät ovat yrittäneet murtaa myyttistä hiljaisuutta. Syöpien rintamalla on tehty julkisuustyötä, ALS ja diabetes ovat tuttuja. Kun vikaa on yläpäässä tai alapäässä, suut pysyvät supussa.  Psykiatrisista sairauksista masennus on luokiteltu kansantaudiksi. Viime aikoina olen ilokseni huomannut, että masennuksesta ei enää kuiskailla vaan puhutaan ääneen. Murheellisten laulujen maassa kauneimmat laulut soivat mollissa, mutta ne soivat. Siinä on toivo.

Onko joulupukki oikeasti olemassa ?

Onko joulupukki olemassa? Minusta on tosi mukavaa, että joulupukki voidaan todistaa yhtä aikaa sekä olevaiseksi että olemattomaksi aivan helposti. Kun kurkistat joulupukin nutun alle niin sieltähän löytyy yleensä joku tuttu eikä joulupukki. Toisaalta taas joulupukin olemassaolo on todistettu toistuvasti lukuisilla valokuvilla ja taitavatpa jotkut väittää itsekin olevansa joulupukkiyrittäjiä jopa siinä määrin, että verottajakin sen huomaa. Jos väität, että joulupukkia ei ole olemassa niin väittämäsi on ok. Jos väität, että Jumalaa ei ole olemassa saat todennäköisesti vastaasi jonkun, joka haluaa keskustella asiasta. Jos väität että joulupukki on olemassa, niin sekin on ihan ok ainakin jouluaikaan ja pikkulasten kuullen. Aikuisten kesken saatat luottamuksellisesti kuiskata olevasti itse se joulupukki. Jos taas väität, että jumala on olemassa, niin olet keskellä monenlaista filosofista ja teologista keskustelua johon ei ole loppua näkyvissä. Mutta jos kuiskaat kaverisi korvaan luottamukselliseti, että olet itse Jumala niin saatat joutua melko äkkiä tutustumaan lähemmin Sote-palveluihin. Ole siis tarkkana väitteittesi kanssa.