Blogit

Paavo Kerkkänen

Luulin kuulleeni vitsin kun ystäväni kertoi tavanneensa eräässä kaupallisessa yrityksessä vastaanottotyöntekijän jonka nimilapussa luki ” Manager of first impression ” eli ensivaikutelman johtaja. Ensivaikutelma on tärkeä.

Saila Musikka, diakoni

Nyt luvassa on kasvatusopastusta, halusit tai et. Luultavasti et.

Tämä kasvatusopastus on osa laajempaa yhteiskunnallista ongelmaa kaikessa pienuudessaan. Jatkuva puheen säkättäminen, wau-efektin ylikäyttö ja aikuisen tekemä kaikkien asioiden sanoittaminen on tehokas keino saada lapsi asemaan, jossa hän oppii olemaan pelkkä vastaanottaja. Jos vanhemmuuden tavoite on pontevasti estää lasta kasvamasta omaan oivallukseen, se toimii oikein hyvin. Oivallus nimittäin tarvitsee vähän rauhaa, aikaa oivaltaa ja oivalluksen löytämisen ilon. Yhteiskunnallisesti meidän olisi välttämätöntä saada maahamme muitakin, kuin jatkuvaa puhetta ja aistiefektejä hakevia pääkipuisia nuoria ja aikuisia.

Esimerkki elävästä elämästä julkisella paikalla:

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

Mie en sinne mee! En oo hullu, enkä mikkään vähämielinen. Kaikki aattelee, että miulla on ruuvit löysällä. Jos ei ihan kokonaan kadonneet. Sanoo nuori ja poistuu takavasemmalle, potkaisee mennessään ovenpieltä ja tuhahtaa vielä varmuuden vuoksi: ”Usot sie, mie en oo hullu!”

Ja mistähän tässä mahtoi olla kyse? Mihin ei voi mennä, ellei halua osoittautua hulluksi tai ainakin pari ruuvia kadottaneeksi? Saattoi jutella ammatti-ihmisen kanssa isoista asioista. Miten elämä potkii ja miten asiat voisi saada pari piirua paremmaksi. Ja sai hyvää neuvoa ja ohjausta. Kaupan päälle vielä kehotuksen mennä käymään siellä, sieltä voisi saada vielä parempaa apua, tukea, ohjetta ja neuvoa.

Paavo Kerkkänen, eläkeläinen

Lapsenlapsemme sanoi mummolleen noin 4 vuoden ikäisenä, että sinä kyllä olet maailman ihanin mummo. No sehän oli mukavaa kuultavaa. Pian lapsen naamalle tuli ovela virne ja hän sanoi: ” Huijasin, menit lankaan ” ! Niinpä. Lapset opettelevat huumorin eri lajeja jo varsin pienenä. Joidenkin mielestä tuo ei ollut huumoria vaan ilkeilyä, mutta olipa niin tai näin niin kyllä tämä juttu ilmeisesti hymyilytti myös lukijaa. Oliko kyse sarkasmin opettelusta vai oliko kyse ironiasta ?

Markku Koistinen, Enon kappalainen

Mika Waltarin Sinuheen on kätketty useita kerroksia, jopa Vanhaan testamenttiin ja kristillisyyden ytimeen asti yltäviä. 40 vuotta sitten kuolleen kirjailijan romaani on ajaton ja toimii edelleen kertoen, että ihmisluonto ei ole muuttunut isoissa eikä pienissä asioissa.

Olen tehnyt havainnon omista lapsista, että kauppareissulle annettu raha riittää ostoksiin yllättävän tarkasti. Jos annan muutaman euron ostokseen kympin, niin vaihtorahoja ei ole takaisin tullut.

Sinuhe egyptiläisen palvelija Kaptah oli myös omaksunut ajalleen tyypillisen tavan, että jos hänet laitetaan torille ostoksille, jää kuparia ja hopeaa myös omaan taskuun.

Marja Liisa liimatta, sairaalapappi, työnohjaaja, psykoterapeutti

Hyvän elämän etsintään on monta väylää. Tutuimpia ja suosituimpia niistä nyt näyttävät olevan mindfullnes, jooga, hiljaisuuden retriitti, samoilu luonnossa ja matkailu Intiassa. Entäpä tavallinen arkinen taitoni kuten kanssaihmisten sanojen kuuntelu?

Paavo Kerkkänen

Nuorena ylioppilaana olin kavareitteni kanssa pyrkimässä lääkikseen Helsingissä. Kokeet olivat monipäiväiset ja yövyimme tuttavaperheen luona Roihuvuoressa. Eräänä iltana Roihuvuoren kirkon rappusilla kohtasin sattumalta paikallisia nuoria ja heistä yksi kysyi minulta : ” Stikkaaks kundi stidei et saadaan rööki roihuun ? ”. En ymmärtänyt mitään. En todella. Luulin että kyse on jostain Roihuvuoreen liittyvästä asiasta ja mutisin jotain epäselvää. Hävetti hieman maalaisuuteni. En ollut kuullut seudun slangia ja sanojen ymmärtäminen jäi epäselväksi. Öpötti.

Kaija Santti, vanhustyön pastori

Aiemmassa blogissa kollegani ylisti hautajaisten ihanuutta. Omassa vanhusnäkökulmablogissani ajatukset tuppaavat karkaamaan hautausmaalle ( tai ilomantsilaisittain Pötönkankaalle). Kumma juttu, sillä vanhuuskin on nimenomaan elämää, täyttä elämää kaikkine mausteineen. Toki elämän rajallisuuden häämöttäessä jo taivaanrannassa. 

Mutta asiaan: vanhuudessa kuolemakin löytää paikkansa. Muistelen tässä edesmennyttä rakasta tätiäni. Hänellä ilmeni lähelle yhdeksänkympin ikää tultaessa varsin merkillinen tapa. Kun minä, joku lapsista, lastenlapsista tai lähisuvusta vieraili hänen luonaan, päivä tai ilta eteni samalla kaavalla: Aluksi nautittiin kahvit ja pullat, Marianne-karkit tai liköörikonvehdit. Sitten täti kaivoi esiin valokuva-albumit. Niitä toki katselin mielelläni, mutta huokasin hiljaa, kun joka kerta nenäni alle työnnettiin sama albumi: kansio, joka oli täynnä hautajaiskuvia, kuolinilmoituksia ja siunaustilaisuuksien ohjelmia. Samaa kertoivat muutkin vierailijat. Hieman naureskelimme tälle tädin omituiselle tavalle. Vähitellen hitaat aivoni tajusivat jotain tärkeää. Noiden arkkujen ja hautakumpujen kuvia katsellessa tätini ei suinkaan muistellut hautajaisia, vaan vainajaa sellaisena kuin oli oppinut hänet tuntemaan. Kuvan äärellä vierähti joskus melkoinen tovi kun sain kuunnella asianomaisen henkilön elämäntarinaa ja samalla opin ymmärtämään  sen ajan maailman menoa. Joskus käy niin onnellisesti, että yksi oivallus poikii toisen: käsitin myös, että tätini elämän useimmat tärkeät henkilöt olivat vainajia. Toki heistä oli paljon vanhoja valokuvia, mutta he elivät muistoissa. mitä vanhemmaksi tätini tuli, sen paksummaksi hautajaiskuvakansio kasvoi. Pitkän iän tuomaa yksinäisyyttä ei lievennä nuorempien sukupolvien ja kavereiden läsnäolo, yksinäisyys kun merkitsee sitä, että ei enää ole ikätovereita, heitä, joiden kanssa nuoruusvuodet ja menneet vuosikymmenet elettiin. Hautajaiskuvien avulla tätini suri, muisteli ja iloitsi muistoista. Tärkeitä kuvia sittenkin tuossa hautajaisalbumissa. 

Jukka Erkkilä, Vaara-Karjalan pappi

Maalaispapin toinen kirjoitus, jossa tehdään havaintoja arkun, haudan ja karjalaisen pitopöydän ääreltä. Maalaispappi havaitsee, että yhdetkään hautajaiset eivät ole samanlaiset. Kaikkea voi myös sattua, ihmisiä kun tässä vaan ollaan.

Kiitos, ystävät. Luokkakuvan viimeinen esitys oli elen, ja kesästä jäi lämpimät muistot. Teimme yhdessä jotain, joka jää niin meidän itsemme kuin yli 5000 katsojankin mieliin.

Tiina Markkasen kirjoittamat hahmot jäävät pyörimään pitemmäksikin aikaa ajatuksiin: mitä kaikkea heille on tapahtunut semmoista, mitä käsikirjoitus ei paljasta? Mitä Martille tapahtui ulkomailla? Naimisiin hän ei ehkä mennyt, mutta suhteita hänellä varmasti oli. Oliko lapsia? Paulalla ei ollut, mutta millaisia suhdeyritelmiä hänen vuosikymmeniinsä mahtui? Elämäänsä ylipäätään hän ei hirveän tyytyväinen ollut, ja se oli yksi Luokkakuvan hienoista teemoista: seitsemänkymppisenä voi vielä tehdä asioita.