Blogit

Saila Musikka, diakoni

Ihmisenä olemiseen kuuluu onnen ja hyvän mielen rinnalla epävarmuus ja arkisen elämisen haasteet. Ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden nimeltä elämä. Tätä kokonaisuutta voidaan nimittää monin tavoin: tasapainoisuus, onnellisuus, tyytyväisyys.

Tyytyväisyys ei ole sama kuin tyytyminen. Oikea tyytyväisyys ei toimi edistyksen ja kehityksen jarruna, tyytyminen voi sitä olla. Tyytyväisyys on olemiseen ja elämän kokonaisuuteen liittyvää tasapainoa, joka hyväksyy myös epäkohtia. Tyytyminen on tietoinen päätös siitä, että parempaa ei ole eikä tule olemaan tai ainakaan sitä ei tavoitella, mutta pinnan alla kuplii paha mieli. Toki tyytyminenkin on joskus tarpeen. 

Mutta milloin tyytyväisyys voi olla väärää? Milloin väärä tyytyväisyys ryhtyy syömään henkilökohtaista hyvinvointia? Milloin omat asiat ovat niin hyvin, että pakollinen elämää eteenpäin vievä annos tyytymättömyyttä kohdistuu absurdeihin ja ylimitoitettuihin odotuksiin? Väärin ymmärretty tyytyväisyys ottaa hyvät asiat itsestäänselvyytenä ja ryhtyy etsimään elämää tasapainottavia epäkohtia epäolennaisuuksista; ”minun elämääni ei saa kuulua hankaluutta eikä pettymyksiä”.

Paavo Kerkkänen

Eläkkeellä ollessani olen huomannut, että useilta eri tahoilta eläkeläisiä aletaan muistutella tulevasta kuolemasta. Ihan vaan ystävällisesti mutta kuitenkin. Jokainen eläkeläinen saa kuulla, että olisi hyvä tehdä ajoissa kirjallisesti testamentti, jossa mahdollinen omaisuus siirrettäisiin liikoja veroja vältellen lastenlapsille tai jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Samoin jokaiselle muistutetaan aika ajoin, että tärkeää olisi tehdä kirjallisesti edunvalvontavaltakirjat siltä varalta että itse tai puoliso kuolisi ennen toista ja ilman tätä valtakirjaa olisi sitten vaikeaa vaikkapa myydä omakotitaloa. Eikä tässä vielä kaikki. Vähän väliä jossain muistutetaan että olisi kirjallisesti tehtävä hoitotahto, jossa ilmaistaisiin se, ettei asianomaista tarvitsisi pitää väkisin hengissä. Tämä kirjallinen hoitotahto olisi liitettävä OmaKanta asiakirjoihin nettiin. Jännä nähdä mitä muuta vielä tulee eteen. Itse olen kaipaillut mallia vielä yhdelle asiakirjalle. Se asiakirja olisi Nekrologi.

Markku Koistinen, Enon kappalainen

Parkkipaikalla joku määritteli ajopeliään: ”Tämä meidän autohan on sellainen vanha rouva, jota pitää käsitellä silkkihansikkain.” Olenhan minäkin inhimillistänyt koiramme, joka onkin täysin puhetta ymmärtävä neiti. Ihmisillä on tarve inhimillistää yhtä jos toista.

Fyysikkoystäväni kertoi olevansa tietotekniikan kurssilla, jossa tutkitaan ohjelmointia, systeemejä ja käyttöliittymiä filosofiselta kantilta. Suunnittelussa painotetaan vuorovaikutusta ja tutkitaan ihmisenkaltaiseksitekemisen haasteita. Mutta ohjelmathan ovat vain koodiriviä eikä niissä juuri älyä ole. Tästä alkoikin mielenkiintoinen keskustelu.

Kaija Santti, pastori

... sain kuulla eräässä hoivakodissa, kun kyselin kahvipöydässä kuulumisia. Sanoja toisti lauseen keskustelun aikana useita kertoja. Vanhus oli sisäistänyt ja oppinut suomalaisen yhteiskunnan suuren ongelman - hän tulkitsi itsensä siksi ongelmaksi. Tuo lause kääntyi hänen sisimmässään ihan selvästi muotoon: "Minusta ei ole mitään hyötyä tälle yhteiskunnalle, olen liikaa ja tarpeeton, elämälläni ei ole merkitystä".  Yritä siinä sitten valaa luottamusta siihen, että ikääntynyt on arvokas, ainutlaatuinen ja korvaamaton jopa sairauksineen ja muistihäiriöineen. Eikä sanoja jäänyt yksin mielipiteensä ja oppinsa kanssa. Olen kuullut monen ikäihmisen valittavan, ettei hänestä ole enää mitään hyötyä kenellekään. Ihmisarvo oli opittu liittämään työntekoon, suorituksiin, pärjäämiseen. Venäläinen Ivan Turgenev aikanaan kirjoitti romaanin "Tarpeettoman ihmisen päiväkirja". Niitä ei enää tarvitsisi tehdä. 

Eli eri tahojen uutisten kirjoittajien ja julkaisijoiden pitäisi kyllä vähän miettiä, miten he ilmaisevat asiansa. Kovin vähän silmiini osuu klikkiotsikoita, jotka tukevat ikääntyneen, vanhuksen itsetuntoa, ja sitä, että se mitä on, se riittää. Melkein pitää mennä Raamattuun asti. Ja annammeko me nuoremmat jotenkin tahtomattamme annamme ymmärtää, että vanhus on kuluerä ja taakka, vai paneutuisimmeko toisenlaiseen viestiin: " Olet ihana ja arvokas ihminen, sinulla on omat lahjasi ja vahvuutesi, jota ei edes muistisairaus tee tyhjäksi. Olet tehnyt elämässäsi paljon, siinä tehtävässä ja asemassa, missä olet ollut - kotona tai töissä. Sinulla on oikeus vastaanottaa apua ja huolenpitoa vuorostasi. Olet korvaamaton, kukaan ei tänäkään päivänä voi täyttää sinun paikkaasi. Sinä riität, ihan ilman suorituksia ja tekoja."  Tämä viesti antaisi puhtia niihin kriiseihin, joita välttämättä käy läpi, kun voimat kuitenkin vähenevät ja itsenäinen elämä käy yhä vaikeammaksi. Ja eihän tuon kuuleminen tee pahaa meille nuoremmillekaan. 

Paavo Kerkkänen

Voiko jollakulla olla laiskamato? Wikisanakirjan mukaan laiskamato on kuvitteellinen laiskuutta aiheuttava olento tai sairaus. Maailman medioita on viimeiset pari vuotta kiertänyt verkkojulkaisu Mediumiin kirjoitettu essee, jossa chicagolaisen Loyola-yliopiston sosiaalipsykologian apulaisprofessori Devon Price keroo, että laiskuutta ei ole olemassa. Hän ei kerro mitään laiskamadosta, koska sitäkään ei hänen mielestään varmaankaan ole olemassa. Sen sijaan hän kertoo, että laiskuudeksi voidaan tulkita käytös, joka johtuu esimerkiksi pelosta, ettei onnistu riittävän hyvin, tai käytös johtuu hämmennyksestä, joka aiheutuu siitä, ettei ihminen tiedä, miten jokin tehtävä pitäisi aloitaa. Näiden esimerkkien lisäksi löytyy meidän jokaisen arkikokemuksesta tapauksia, joissa jonkun arveltu laiskuus on osoittautunut joksikin muuksi. Jos henkilö on esimerkiksi hyvin väsynyt, stressaantuut tai masentunut, hän voi vaikuttaa todella laiskamadon vaivaamalta loivaliikkeiseltä laiskurilta. Ja voihan olla myös niin, että henkilö vain huilailee ja pitää luovaa taukoa, tai sitten häntä ei vain tehtävä tai asia yksinkertaisesti kiinnosta siinä määrin, että se edellyttäisi joihinkin toimiin ryhtymistä.

Marja Liisa Liimatta, sairaalapappi, työnohjaaja, psykoterapeuttiti

Tänään on liputuspäivä. Jos ei armas allakkani olisi kertonut, että tänään on Saamelaisten kansallispäivä, olisin luullut taloyhtiömme huoltomiehen erehtyneen tehtävissään. No, saman asian kertoi Yle1:n radiojuontaja, kun satuin sen häneltä aamulla kahvinkeiton ohessa kuulemaan. Kiitos tiedotusvälineille, että ne - osa ainakin - pitää huolta arkisivistyksestäni. Siihenhän kuuluu tietää, että tänään on Saamelaisten kansallispäivä.

Jukka Erkkilä, Vaara-Karjalan pappi

Maalaispapin kuudes kirjoitus, jossa selvitetään mitä 10- ja 20-luvut oikein ovat vuosiaan. Maalaispappi vakavoituu hetkeksi ja tekee kirkkohistoriallisia havaintoja menneistä ja puolipessimistisiä olettamuksia alkaneesta vuosikymmenestä.

Paavo Kerkkänen

Suurin osa ihmisistä haluaa elämänsä aikana mennä naimisiin. Aviollinen tyytyväisyys ei vanhemmiten vähene. Pariskuntien kommunikaatio-ongelmat eivät olekaan välttämättä este aviolliselle tyytyväisyydelle. Ihmisten tulotaso vaikuttaa olennaisesti siihen, mitä pidetään tärkeimpinä pariskuntien ongelmina. Näin kertoo uusin tutkimus aviollisesta tytyyväisyydestä ja vakaudesta, joka julkaistaan Journal of Marriage and Family lehden numerossa 82 tämän vuoden helmikuussa (luit oikein siis nyt helmikuussa 2020) ( DOI:10.1111/jomf.12635). Tutkimuksen tekivät Benjamin R. Karney ja Thomas N. Bradbury Kalifornian yliopistosta, Los Angelesista. Tutkimukseen on koottu olennainen uusin tieto kaikista viimeisten 10 vuoden aikana tehdyistä perheitä ja parisuhteita koskevista tutkimuksista.

Petri Rask, kirkkoherra

”Onpas sinulla söpöt varpaat.” Tuo vaimoni toteamus muistui jostain mieleni syövereistä, kun istuin hämäränä marraskuisena päivänä työfysioterapeutin pakeilla. Jalkaspesialisti tutki jalkojani ja tuli siihen tulokseen, että minulla on ns. Mortonin jalat. Siis mitä? 

Hyvä tästä tulee. Tänään tulee täyteen viikko siitä, kun Roukalahden kesäteatterin tämän vuoden työryhmä kokoontui ensimmäisen kerran ja sai käsiinsä Tiina Markkasen Meidän luokka -käsikirjoituksen. Siihen, että edelliskesän menestysnäytelmän jatkoksi tehdään täydennysosa, liittyy aina riskinsä, mutta viikon sulattelun jälkeen minulla on luottavainen olo. On tämäkin suuri tarina - tai oikeastaan palanen, joka viimeistelee kahtena kesänä kerrotun tosi suuren tarinan.

On yksitoista ihmistä, luokkakaverukset 1950-luvun lopun kansakoulusta, ja heidän elämäntarinansa vuosikymmenten ajalta. On erilaisia persoonia ja monenlaisia elämäntarinoita Suomessa ja maailmassa, joka kokee suuria muutoksia runsaassa 60 vuodessa. Keskiössä on kolmiodraama: kaksi miestä ja nainen, johon molemmat miehet ovat rakastuneita. Suuren tarinan yksi suurimmista kysymyksistä on, voiko väärä valinta johtaa tuplatöppäykseen: pahimmassa tapauksessa ihminen menettää sekä rakastettunsa että parhaan kaverinsa.