Blogit

Miksi te ette anna minun laulaa? Parkaisu oli päästä suusta, kun Teatteri Kodin Seven Bros -näytelmän ohjaaja Tero Sarkkinen totesi viime viikonloppuna, että ethän sinä Ami laula. Jotenkin palautui mieleen Roukalahden kesäteatterin viime kesän Avioliittosimulaattori ja hetki, jolloin 500 pohjoiskarjalaiselle yrittäjälle vedetty ennakkonäytös oli ohi ja ohjaaja Kai Paavilainen purki illan antia:

– Kuulitko sinä Ami yhtään omaa lauluasi? Eiköhän me tehdä kuitenkin niin, että te vain marssitte siihen kohtaukseen musiikin tahdissa ilman, että laulatte.

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

On se kumma juttu, kun miehillä taitaa olla kuitenkin oma sielunelämänsä. Jo nelivuotias miehenalku alkaa päristä – ja päristää. Mistä se mahtaa tulla ja syntyä? Pärinä jatkuu ainakin tuonne 20 ikävuoden kieppeille. Aikansa päristellään mopolla ja sitten siirrytään päristämään autolla. Ja ennen moottorien pärinää sitä on laitettu fillarin pinnojen väliin kortti, joka antaa pärinän ajellessa (vai onko tämä jo mennyttä aikaa?).

Kuuntelin autolla ajellessa (minullakin siis pärinää, vaikka nykyautot eivät paljon pärisekään) kadonneitten levyjen metsästäjiä. Siellä tuota poikien pärinää pohdiskeltiin oikein kolmissa miehin. Mihin lienevät lopulta päätyneet, en muista. Mutta elävästi jäi mieleen tuo pohdinta poikien elämän alusta syntyvästä viehätyksestä erilaisiin pärinöihin.

JESS!!!! Sain juuri sen roolin, jonka halusinkin: Ossin. Luokkakuvassa on kuusi isompaa miesroolia, joista kaksi julkistettiin jo kaksi viikkoa sitten. Tarkkosen Arto otti itseoikeutetusti Kaukon roolin, joka kannattelee esityksen monipuolista musiikkia eteenpäin. Uusi tulokkaamme Kettusen Timo soittajana ja laulajana nappasi yhtä itseoikeutetusti miespääosan Martin, joka on rokkibändin laulusolisti.

Markku Koistinen, Enon kappalainen

Marstion Harri tuli tutuksi lauluäänestään, mutta nyt raspikurkkua voi kuulla enää vain tallenteilta. Lindholmin Ollin ääni on taas tuttu ja turvallinen; se on seurannut minua nuoruudesta asti. En noita miehiä koskaan tavannut, kunnioitusta vain olen tuntenut. Mutta Matin tunsin, hän ei vain tuntenut minua. Mattihan on ollut yhteistä omaisuutta, jos ei ystävä, niin eräänlainen kaukainen sukulainen. Elon draama ruokki itseään otsikoiden tarjotessa herkuttelijoilleen mehukkaimmat palat, joiden varassa tunsin kunnioituksen ohella myös sääliä.

Tornin lähtölava vaihtui yökerhon esiintymislavaksi kun mäkiuransa jälkeen Matti jatkoi laulajana. Matti vaihtoi lavaa pakon sanelemana ja tiesi olevansa naurunkin kohteena. Vaatimaton laulutaito ei kuitenkaan ole puute, jos osaa hallita tuulen. Sitä hyväksi käyttäen pääsee lentämään pitkälle ja tulemaan alas omille jaloilleen -tyylillä. Hän onnistui ottamaan puutteensa ja persoonansa tietoisiksi vahvuuksikseen. Siinä mielessä Matti taisi tuntea suomalaiset aika hyvin, sen mitä kansa tarvitsee ja millä tavoin heidän kanssaan pääsee ystäväksi. Hänen elämässään on sankaruuden lisäksi kaikki draaman ainekset.

Kaija Santti, vanhustyön pastori

Vanhustyön kunnollisena blogikirjoittajana pitäisi tähän luetella ranskalaisilla viivoilla kaikki ne raflaavat uutisotsikot, jotka hyppäävät silmille heti kun jonkun nettilehden avaa.  En tiedä, kumpi on kamalampaa luettavaa: vanhuksen huonosta kohtelusta tai laiminlyönneistä kertova uutinen, vai se, että vanhus on tyytyväinen, omaiset tyytyväisiä ja hoivakodissa sekä kotihoidossa kaikki hyvin. Ai miksi jälkimmäinen uutinen on kamala? Siksi, että vain normaalista poikkeava nousee uutisotsikoihin. Ei hyvältä näytä, että uutisotsikon arvoista on vanhuksen tyytyväisyys hoitoonsa ja hoivakotiin. (Vähän sama kuin jos TV: iltauutisissa uutistenlukija kertoisi, että  lento Berliinistä Suomeen tuli ajallaan ja laskeutui kentälle turvallisesti. Kaikki selvisivät hengissä.) 

Miksi sitten kirjoitan tätä, jos käsken siirtymään blogista iltalehtien otsikoihin. Totuus ei kuitenkaan mahdu noihin otsikoihin ja uutisiin. Ymmärrän, että toimittajia ei kiinnosta tavallinen arki, sellainen, jossa elämä soljuu parempine ja hunonmpine päivineen ja hetkineen eteenpäin. Kuulen usein sisällöltään tämäntapaisen lauseen: "olen iloinen kun pääsin tänne. Kotona olin yksin ja pelkäsin jotain sattuvan."  Enemmän kuin arvostelua, omaisilta kuuluu kiitos henkilökunnalle: "Kiitos, kun jaksatte" .  Kaikki hoivakodit eivät suinkaan ole kauhuleffojen synkeitä ja pimeitä painajaisia. Joskaan ei täydellisiä pilvilinnojakaan. Sitä toivon, että tämä noussut kohu muuttaisi jotain: antaisi hoivatyöhön lisää käsipareja, arvostusta ruohonjuurityölle, muistuttaisi jokaisen, myös heikon ja muistamattoman ikäihmisen suunnattomasta ihmisarvosta, joka ei perustu suorittamiseen tai tuottoon. 

Roukalahden teatterikesä 2019 jatkui tänään toisella kokoontumisella, jossa saimme tietää pääroolien esittäjät ja sen, mitä kaikkia kiepsahduksia Luokkakuvan tyttöjen ja poikien elämä pitää sisällään. Innostus sen kun kasvoi: on tämä komea tarina ja syön elokuussa paketillisen nenäliinoja, jos kukaan ei itke loppukohtauksessa.

Paavo Kerkkänen, ex perheneuvoja

Aika menee kuin iltamissa, aina on ovella joulu tai juhannus. Tämä sanonta kuvastaa hyvin monen ihmisen tuntemuksia näinä aikoina. Aurinko nousee joka aamu aina vain aikaisemmin ja kohta siirrytään kesäaikaan.

Saila Musikka, Pielisensuun seurakunnan diakoni

Asuntotuotannossa tuotiin markkinoille vuosia sitten erilaisia vaihtoehtoja perinteisten omistusasuntojen ja vuokra-asuntojen rinnalle. Asuntoesitteissä ryhdyttiin ilmoittamaan asumisoikeus- ja osaomistusasuntoja. Vaihtoehtoja markkinoitiin (ja markkinoidaan vieläkin) siten, että niissä on mukana omistusasumisen ja vuokralla asumisen hyvät puolet. Ehkä onkin. Mutta yhtä lailla niissä on mukana molempien hankalat piirteet. Sijoitat rahojasi saman verran kuin asuntolainaa hakiessasi ja sen lisäksi maksat vuokrantapaista maksua, joka ainakin joissakin tapauksissa nousi alkuvuosien edullisesta tasosta varsin korkeaksi. Mutta pysyviä ne asunnot ovat ja asuntoon laitettu pääoma säilyy.

Tiina Belov, yliopistopastori

Ohjaan, opetan, päivystän, kuuntelen - nämä ovat niitä asioita, joita oppilaitoksissa toimivana evankelisluterilaisen kirkon pappina teen. Vuodelle 2018 päivystystunteja kerääntyi kuutisen sataa ja sen lisäksi erilaisia ennalta sovittuja tapaamisia melkein viisisataa. Tuntuu siltä, että kiireettömän ja kuuntelevan läsnäolon tarve vain kasvaa yhteiskunnassamme.

Päivystäminen on luku sinänsä. Muutama vuosi sitten työnkuvaani kuului Tiedepuiston kahviloissa päivystäminen. On melko vaikeaa mennä ensimmäisiä kertoja vieraaseen paikkaan ja kertoa, että, no, mun homma on tässä kuunnella ja tukea sua sun elämän asioissa, jos niin haluat. Niin ja mun työnantaja on kirkko. Toki läsnäolo yhteiskunnan tiloissa edellyttää aina sitä, että siitä on sovittu etukäteen tiloja hallinnoivien kanssa ja että yhteistyön muodosta ja laadusta on kirjallinen sopimus olemassa.

Jenna Johansson, nuorisotyönohjaaja

Syyllistyin siihen. Taas.