Blogit

Eilen otti  päähän: että olenkin päästänyt itseni löpsähtämään näin läskiksi ja huonokuntoiseksi. Äsken sitten lomanaloittajaisoluella Sointulan baaritiskillä heräsi pohdinta, onko siinä ilman loppumisessa sittenkään kysymys ylipainon ja liikunnan rasituksen yhteisvaikutuksesta.

Torstai-iltana harjoittelimme yhtä Luokkakuvan upeinta tuokiota, vuoden 1957 kakkosluokkalaisten reipasta tuloa kohtaukseen. Arton haitarin säestyksellä marssimme palavasilmäisinä katsomon eteen laulaen Urheilijapoikain marssia. Että minä rakastan sitä rallia ja kohtausta! Kun saamme sen toimimaan, yleisö ihastuu siihen. Ennen ensi-iltaa vain minun pitää saada oma ääneni kestämään.

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

Pahoittelen englanninkielistä otsaketta. Mutta ehkä useimmat meistä sen ymmärtävät - jopa minäkin. Mihin kiinnität huomiosi, mihin keskityt. Meillä on monenlaisia kiinnittymisen ja keskittymisen kohteita ja reittejä. Mistä ne tulevat ja mihin ne liittyvät? Taustalla on usein se perusjuttu: haluan tulla hyväksytyksi ja ainakin riittävästi arvostetuksi. Elämän yksi perusjuttu on tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi.

Koska Minna oli matkoilla ja eräopasopiskelija Johanna Ruunaan kuohuissa, mennyt viikko meni ilman oikeita teatteriharjoituksia. Tiistaina sentään vedimme lauluharjoitukset ja lauluihin liittyviä kohtauksia sen verran, että liukumista muusta tekemisestä lauluihin yritettiin saada luontevammaksi.

Viikon suurin ylpeydenaiheeni on sujuvasti mennyt alkulämmittely tangoa tanssien. Roolihahmoni Ossihan on hyvä tanssija, ja siksi minäkin yritän tulla hyväksi ja ostin tanssiseura Motoralta talvella yhden yksityistunnin, jolla opettelin perusaskeleet. Sen jälkeen on riittänyt tekemistä, että saan siirrettyä kömpelösti oppimani askeleet sujuvaksi tanssimiseksi. Tanssilavakohtauksessahan Ossini daami on Elise, jota näyttelee Anna, oikeasti hyvä tanssija.

Markku Koistinen, Enon kappalainen

Pieni tutkielma turvamiehistä, hirviöistä ja nykyajan paimenista

Tulipalossa kärsinyt Pariisin Notre Damen katedraali tuli tutuksi myös Viktor Hugon 1831 valmistuneesta romaanista. Disneyn v. 1996 kyseisestä kellonsoittajasta kertova elokuva mukailee klassista kaunotar ja hirviö –kertomusmuotoa, kuten myös elokuva King Kong vuodelta 1933. Kaikilla rumiluksilla on kuitenkin hyvä sydän ja pyrkivät suojelemaan rakkautensa kohdetta.

Riikka hämmensi minut edellisissä bändiharkoissa kertomalla, että tamburiinini iskee etupotkuna, kun sen pitäisi iskeä takapotkuna. Tänään Riikka sai minut iloiseksi hymyilemällä, että hei, nyt sinä löysit tuossa lopussa sen takapotkun. Pienen keskustelun jälkeen tajusin, että minunhan pitää seurata Harrin rumpuvalikoimasta sitä pientä - sitä, mitä ne sanovat virveliksi. Olisitte heti sanoneet! Juuri tuollaista konkreettista ohjetta minä kaipasin: hakkaa samaan tahtiin kuin Harri lyö tuota tiettyä rumpua.

Hoksauksestani riemastuneena olin mielestäni tosi hyvin muun bändin mukana seuraavassa vedossa. Seuraavassa sitten sekosinkin täysin ja sekoitin samalla myös Harrin. Juutuin nimittäin katsomaan, milloin se Harrin palikka siihen virveliin iskee, ja kyttäämään kun rupesin, sekosin täysin ja lopetin tamburoinnin. Harri näki putoamiseni ja putosi hänkin niin, että hetken aikaa Inton olohuoneesta kuului vain Arton piano, Riikan urut, Inton kitara, Askon basso sekä Timon kitara ja laulu. Harri toipui ensimmäisenä ja sitten minäkin pääsin taas tamburiinini kanssa epävarmasti mukaan.

Nyt se ohjaaja Kaitsun virallinen ilmoitus tuli: Luokkakuvan tämän illan harjoitukset on peruttu. Lumi palasi Pohjois-Karjalaankin, eikä kenelläkään ole halua lähteä liukastelemaan kesärenkailla liperiläisille teille.

Takatalven pystyi aistimaan jo eilen, jolloin kylmyys palautti harjoitukset ulkoa Kivekkäiden talon juhlasaliin. Harmitti. Takapakki kun merkitsi takapakkia myös tekemisessä: sisätiloissa kohtaukset jäävät pakostakin tehottomammiksi kuin oikeilla esityspaikoilla, koska sisällä joutuu soveltamaan. Opettajaa näyttelevä Into esimerkiksi ihmetteli eilen, miksi hänen pitää kääntää takapuoli yleisölle ja ohjaaja Kaitsu sai selittää, että et sinä esityksessä ahteriasi yleisölle näytä, koska tuolla ulkona seisot kateederilla siinä viimekesäisen Avioliittosimulaattorin navetan luona niin, että sekä vuoden 1957 kakkosluokkalaiset että kesän 2019 kesäteatteriyleisö näkevät kasvosi.

Kaija Santti, vanhustyön pappi

"Hän oli kamalan vanha ja unohti helposti asioita. ...On vähän surumielistä unohtaa muiden nimet, mutta vain mukavaa, kun saattoi unohtaa oman nimensä:" Näin Tove Jansson kuvailee kirjassa Muumilaakson marraskuu erästä päähenkilöä, ikivanhaa pappaa, joka sitten eri nimiä makusteltuaan alkoi kutsua itseään Ruttuvaariksi.  Ruttuvaari ei yrittänyt tavoitella mennyttä nuoruuttaan, vaan iloisesti otti vastaan sen, mitä vanhuus toi tullessaan - ja väänsi vanhuuden vaivatkin hyödykseen ja ilokseen. Tuo Tove Janssonin luomus  on kirjallisuuden lempivanhukseni.  

Riikka sen eilen bändiharjoituksissa sanoi: kun tuo tamburiini lyö nyt etupotkuna, niin olisiko se parempi takapotkuna? Musiikkimaestro Tarkkonen myönsi, että olisi. Nuori tamburiinitaiteilija Salonen oli kuin Hiltus-Harrin rumpuklapilla päähän lyöty.

– No nyt kun sinä lyöt ykköselle ja kolmoselle, niin kuulostaisi paremmalta, jos löisit kakkoselle ja neloselle, selitti Riikka.

Kaitsun sanat jäivät mieleen eilisillalta: Johanna, tuo on sinun erkkitoivasesi. Ohjaaja tarkoitti maneeria, jollaisia meillä jokaisella on omanlaisiamme. Kaitsu nimesi ne erkkitoivasiksi ohjatessaan Minnaa, jonka Paula on lavalla lähes koko Luokkakuvan ajan.

Tarinahan tapahtuu sekä reaaliajassa vuonna 2019 että Paulan muistojen kautta menneisyydessä niin, että reaaliaika ja menneisyys vuorottelevat. Minna joutuu puhumaan varsin paljon suoraan yleisölle kertoessaan, mitä hän aikoinaan teki ja mitä mietti tehdessään, ja siinä hänellä tulee usein päälle nuotti, jota ohjaaja Kaitsu alkoi pistää poikki imitoimalla Yleisradion legendaarista ulkomaantoimittajaa: Täällä Erkki Toivanen, Lontoo.

Paavo Kerkkänen, eläkeläinen, ex-perheneuvoja

Kansakoulun ekaluokalla opeteltiin laskentoa. Piirtelin iloisesti paperille että 1 + 2 = ja 2 + 3 = ja minusta tuntui, että tätähän minä osaan ja tämä on mukavaa. Melkoinen pettymys olikin sitten se, kun opettaja tuli ja sanoi että tuon on -merkin jälkeen pitäisi laittaa vielä tulos. Eipä tässä vielä kaikki. Oppikoulussa eteeni tuli ruotsin kieli ja siellä ensimmäisellä tunnilla luettiin iloisesti että ” Ulla rullar bullar små, lilla Barbro tittar på, bullar, bullar små … ” ja minusta tuntui, että tämä ruotsin kielihän se vasta todella helppoa on, kun vain rallatellaan tällä tavalla. Mutta eikös se opettaja ruvennut vaatimaan, että minun pitäisi opetella tietämään mitä nuo sanat ovat suomeksi. Ja vielä lisäksi toisin päin: mitä suomen sanat ovat ruotsiksi. Tämänkin jälkeen on elämässäni aika ajoin tullut eteeni uusia asioita, joissa olen joutunut toteamaan ettei yhdessä jos toisessakin asiassa olekaan kunnollista oikopolkua. Kopiointi ei riitä, vaan joudutaan itse tekemään töitä.