Ihmisenä olemiseen kuuluu onnen ja hyvän mielen rinnalla epävarmuus ja arkisen elämisen haasteet. Ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden nimeltä elämä. Tätä kokonaisuutta voidaan nimittää monin tavoin: tasapainoisuus, onnellisuus, tyytyväisyys.
Tyytyväisyys ei ole sama kuin tyytyminen. Oikea tyytyväisyys ei toimi edistyksen ja kehityksen jarruna, tyytyminen voi sitä olla. Tyytyväisyys on olemiseen ja elämän kokonaisuuteen liittyvää tasapainoa, joka hyväksyy myös epäkohtia. Tyytyminen on tietoinen päätös siitä, että parempaa ei ole eikä tule olemaan tai ainakaan sitä ei tavoitella, mutta pinnan alla kuplii paha mieli. Toki tyytyminenkin on joskus tarpeen.
Mutta milloin tyytyväisyys voi olla väärää? Milloin väärä tyytyväisyys ryhtyy syömään henkilökohtaista hyvinvointia? Milloin omat asiat ovat niin hyvin, että pakollinen elämää eteenpäin vievä annos tyytymättömyyttä kohdistuu absurdeihin ja ylimitoitettuihin odotuksiin? Väärin ymmärretty tyytyväisyys ottaa hyvät asiat itsestäänselvyytenä ja ryhtyy etsimään elämää tasapainottavia epäkohtia epäolennaisuuksista; ”minun elämääni ei saa kuulua hankaluutta eikä pettymyksiä”.