Blogit

Viime viikko meni bändi- ja laulutreeneissä, ja vaalisunnuntain alkuiltana palasimme varsinaisten teatteriharjoitusten pariin. Hiottavana oli muun muassa oma lempikohtaukseni, jossa minulla ei ole ainuttakaan repliikkiä, mutta jossa silti pääsen tekemisiin tosi isojen tunteiden kanssa. Sepä se vaikeaa onkin.

Jo menomatkalla puhuimme ohjaaja Kaitsun kanssa, miten oikein teen sen. Ossi saa oikein kunnolla turpaan - henkisesti siis - ja miehen koko maailma romahtaa. Ensin hän kokee suuren onnen, ja juuri kun elämä näyttää hymyilevän, taivas romahtaakin niskaan. Miten järkytyksen voi ilman sanoja ilmaista? Kaitsu lupasi, että saa vetää reilusti överiksi, siitä on sitten helppo lähteä tulemaan alemmas oikealle tasolle.

Tiina Belov, yliopistopastori ja työnohjaaja

Urban sketching tarkoittaa kaupunkimaista piirtämistä: sykkeeltään nopeahkoa luonnostelua. Ensin luonnostellaan lyijykynällä, sitten päälle tussilla, ja kun lyijy on kumitettu pois, viimeistelyä vesiväreillä. Aiheena on jokin maisema, yksityiskohta, rakennus - mikä vaan, minkä oma katse on omassa elinympäristössä tai matkoilla tavoittanut. Katse on kiinnittynyt kohteeseen, koska siinä on jotakin... mikä puhuttelee juuri minua, en useinkaan tiedä mikä ja miksi, mutta se soi ja elää minussa, jää minuun. Siirrän sen paperille ja katson sitä. Ei ole tärkeää, osaanko piirtää; olennaista on se, että teen jotakin, missä lepään ja viihdyn ja missä hetkeksi unohdan kaiken muun.

Joensuun kansalaisopisto tarjoaa hyvin monille ihmisille monia tapoja löytää elämään jotakin muuta kuin arjen asiat. Olen opiskellut ranskaa, italiaa ja unkaria sekä  kerrannut englantia. Muutama satunnainen vuosi on mennyt tai chi - treeneissä. Ja nyt sitten harrastan piirtämistä, urban sketchingiä. Ryhmässä on usein ainakin yksi ihminen, joka on entuudestaan tuttu, ja useita muita mukavia ihmisiä, joiden kanssa voi harrastaa mutta joihin ei tarvitse tutustua sen syvemmin, ellei halua - ja tämä on ihmissuhdetyötä tekevälle olennaisen tärkeää.

Tunnustan: olen kateellinen Karhusen Askolle. Äijä tarttui vasta pari kuukautta sitten ensimmäisen kerran elämässään bassoon, ja eilen hän tuntui osallistuvan Luokkakuvan bänditreeneihin tasa-arvoisesti noiden oikeiden muusikkojen eli Arton, Inton, Harrin, Timon ja Riikan kanssa.

Roolit kun jaettiin, todettiin, että käsikirjoitus heittää vuoden 1965 teinibändiin kaksi soittotaidotonta näyttelijää: Askon ja minut. Asko ehti ensimmäisenä ilmoittaa, että hän voisi kokeilla bassoa. Minulle jäi joku rytmipuolen juttu ja ehdotin itse tamburiinia, joka osoittautuikin yllättävän vaikeaksi soittimeksi. Palaan siihen myöhemmin, mutta ällistellään ensin Askoa.

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

 Kop-kop-kopotikop-kopkopkop. Hei, kaveri, oisko sulla pari euroo? Ja sitten se tyttö, jolla on itseään isompi rinkka selässä. Ja se äiti joka raahaa kiireesti itkevää lasta eteenpäin. Ja se poliisi, joka juoksee parin nuorukaisen perässä. Ja mie, joka istun kaikessa rauhassa kahvikupposen ääressä.

Näkö- ja kuulokuvia. Nämä Helsingin rautatieasemalta.

(Ote Ossi Remusen päiväkirjasta lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi rippikesänä 1965)

Mikä oli mieluisin koululeikkisi? Tuota kyseli valokuvaajamme ja markkinoijamme Piia tänään Roukalahden kesäteatterin Facebook-sivulla jakaessaan Luokkakuvan julisteen ja julistaessaan uuden pääsylippukilpailun alkaneeksi. Illalla harjoittelimme Kivekkäiden talolla ensimmäisen puoliajan päättävää kohtausta, jossa hurahurahäät luo juuri ennen väliaikaa jännitettä Paulasta kilpailevien Ossin ja Martin välille.

Markku Koistinen

Taisin olla laivalla ensi kertaa 80 –luvulla matkustaessani vaihto-oppilaaksi Olofströmiin. Sataman jälkeen ihastelin saaristomme kauneutta. Hur vackert är denna skärgård –huudahduksia kuulin seistessäni kannella. Kaikki ihmiset laivalla tuntuivat olevan kultturelleja maailman kansalaisia, jotka ymmärtävät nyansseja.

Kupletin juoni laivameiningistä selvisi nopeasti, kun matkustajien käytös muuttui eriskummalliseksi jo alkuillasta ja itse huomasin tulleeni kylläiseksi jo seisovan pöydän alkusalaateista. Tuolloin minulla ei ollut varaa hyttiin, vaan yön torkuin laivan kansipaikalla.

Illan harjoitusten alkulämmittelynä oli ohjaaja Kaitsun lupauksen mukaisesti tango. Sen lupauksen Kaitsu antoi torstaina, kun olin laittanut Luokkakuvan WhatsApp-ryhmään toiveen, että voisin jokaisen harjoituskerran yhteydessä vetää yhden kierroksen tangoa Annan kanssa. Hahmoni Ossihan pokkaa Annan Elisen tangolle tanssilavakohtauksessa.

Kaija Santti, vanhustyön pastori

"Terve! Pitkästä aikaa! Muistatko viimeksi kun... " Lauseen jatko hiipuu toisen tyhjän katseen edessä.  Naapuri, entinen työkaveri - ja samassa harrastuspiirissäkin vuosikausia pyöritty, samat juhlat juhlittu. Retkilläkin istuttiin vieretyksin. Jatketaan siis inttämistä: "Olen se ja se, sieltä ja sieltä, kyllä sinä nyt varmasti muistat. Viimeksi nähtiin syntymäpäivillä."  Selitysten ketju jatkuu, mutta toisen katse jää tyhjäksi. Kenties joku mitäänsanomaton lause ja nyökkäys. Ja luultavasti nolouden tunne puolin ja toisin. 

Tavallisen arkimuistin omaavalle käy joskus, ettei vastaantulevaa tuttavaa pysty yhdistämään mihinkään omassa elämässään. Se on niin noloa. Ei kerta kaikkiaan kehtaa tunnustaa, etten nyt muista nimeä, en edes mikä maa, mikä kansa... Toista ei viitsi loukata muistamattomuudellaan - parempi kiemurrella irti tilanteesta vaikka millä tekosyyllä. Ja muistaa sitten seuraavana yönä kolmen aikaan aamulla, ai hänhän se oli. 

Vyöryipä väsymys vahvana päälle eilisten harjoitusten jälkeen. Seven Brosin viimeinen esitys oli ollut tiistaina, ja kun koko viime viikko oli ollut August Ahlqvistin sielun syövereihin sukeltamista ja ylipäätään koko Pakkahuoneen projekti oli ollut vahva elämys, vaatii arkeen paluu näköjään veronsa. Keskiviikkoiltana piti vielä venyä Roukalahdella harjoituksiin, mutta sieltä kun kotiin pääsin, oli normaalien harjoituskierrosten sijasta päällä vain uupumus. Rojahdin sänkyyn ja nukahdin heti.

Eilen siis oli Luokkakuvan ensimmäiset varsinaiset harjoitukset. Siinäkin oli totuttelunsa. Kun olin vetänyt putkeen neljästi kohtalaisen valmiin roolin, saanut siitä runsaasti kehuja ja ehtinyt ylpistyä, veti nöyräksi kun tajusi, että olen taas ihan alussa eikä minulla ole vielä haisuakaan, millainen tyyppi tämä Ossini on.