Blogit

Roukalahden ensi kesän teatterikausi alkoi tänään palaverilla, missä puhuttiin aikatauluista ja kartoitettiin, keitä kaikkia on tulossa mukaan. Ohjaaja Kai Paavilainen ja käsikirjoittaja Tiina Markkanen kertoivat tarinasta ja siitä, missä vaiheessa käsikirjoitus on nyt ja millaista esitystä aletaan tehdä.

Roukalahden kesäteatteri täyttää ensi kesänä 20 vuotta, ja sen kunniaksi tempaisemme komeasti kantaesityksen, pariskunta Markkanen–Paavilaisen ideoiman Luokkakuvan, missä seurataan samojen ihmisten elämää 8-vuotiaista koululaisista vuodelta 1956 aina vuoden 2019 seitsemänkymppisiksi, jotka kokoontuvat taas vanhalle tutulle punaiselle koululle.

Vanhempieni jäämistöstä löysin muutaman kirjeen, jotka olin lähettänyt vasta valmistuneena pappina Suomussalmelta Kirkkonummelle marraskuun alussa vuonna 1981. Tuosta tapahtumasta on kulunut tasan 37 vuotta. Kirjeet ovat ajan kellastamia ja naputeltu kirjoituskoneella päiväkirjan muotoon.Ensimmäisen kirjeen alussa on kuvaus muutostamme Espoon Suvelasta Suomussalmen kirkonkylällä sijaitsevaan Tolpan pappilaan: ”Herätys aamulla kello 5. Auto on niin täynnä, että juuri mahdumme kyytiin. Ajoa jäätyneillä pikkuteillä läpi kauniin Ylä-Savon. Kainuussa lunta, pakkasta ja kirkasta aurinkoa. Suomussalmen kirkkoherranvirastossa tarjotaan lihasoppaa. Mukava vastaanotto, uusia kasvoja ja muistettavia nimiä. Kirkkoherra poikkeaa vielä pappilaan tuomaan yllättäen seitsemän ruusua. Olemme uuvuksissa. Ulkona -9 astetta pakkasta.”Espoosta Suomussalmelle on Lahden, Mikkelin, Kuopion ja Kajaanin kautta 678 km. Ajoajaksi google ilmoittaa 7,5 tuntia. Mietin että tuolla matkalla on ollut pakko pysähtyä ainakin kerran syömään tai kahville. Olemme olleet perillä ehkä iltapäivällä ennen kolmea. Kirjeen mukaan kirkkoherranvirasto on ollut vielä auki ja lihasoppa meitä odottamassa. Mietin myös sitä, että mikä on ollut se jäätynyt pikkutie ja olikohan meidän sinapinkeltaisessa Toyota Corollassa jo nastarenkaat. Läksimme Espoosta muuttomatkalle melko kesäisissä vaatteissa. Tavaroita pakatessa ei tullut edes mieleen, että Suomi on pitkä maa ja sääoloissa voi olla etelän ja pohjoisen välillä niin huomattava ero. Nyt jälkeenpäin on helppo ajatella, että Maanselällä ja vedenjakajalla tapahtuu ilmaston ja myös kasvillisuuden muutos. Kuhmo ja Suomussalmi kuuluvat ilmatieteenlaitoksen mukaan keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen, lehti- ja sekametsät muuttuvat havumetsiksi ja mänty on tällä alueella kuusta yleisempi puulaji. Kainuussa meitä odottivat siis kesäkelin sijaan lumi, pakkanen ja kirkas auringon paiste.Tuosta Suomussalmella vietetystä ajasta on paljon hyviä muistoja ja tänne asti kantaneita ystävyyssuhteita. Meidät etelästä muuttaneet otettiin lämpimästi vastaan. Ehkä kirjeen lopussa oleva sitaatti kertoo paljon seurakunnan työntekijätilanteesta: ”Pitkäänhän me saatiin kappalaista odottaakin!” Oli oikeasti tunne, että olimme enemmän kuin tervetulleita. Koska Suomussalmelta lähimpään kaupunkiin oli vähän yli 100 km, niin kaikkea tarvittavaa sai siihen aikaan ostettua omalta kirkonkylältä tai Ämmänsaaren taajamasta. Tuolta kahden vuoden Kainuussa vietetyltä ajalta on myös muisto kahdesta vuodenajasta. Oli vain kesä ja talvi. Kesä muuttui syys-lokakuussa hetkessä talveksi ja talvi toukokuussa yhtä nopeasti kesäksi. Kirjeen kommentti marraskuun toiselta päivältä on kuvaava: ”Kainuun luontaisetuihin kuuluu iltavoimistelu pappilan pihamaalla! Lumikinos autotallin edessä, ulkona siedettävät -2 astetta pakkasta ja  lumisadetta.” Talvi tuntui pitkältä, vähän liian pitkältä. Muistissa on vielä äitienpäiväkäynti Kirkkonummella. Lähtiessä pappilan pihalla oli talven mittaan kolatut lumikasat ja takaisin tullessa paljas pihamaa. Kahdessa vuodenajassa on oma viehätyksensä, mutta etelästä muuttaneena jäin kaipaamaan Helsingin ja Espoon kevään valkovuokkometsiä ja mustarastaan laulua, ehkäpä jotain muutakin.

Petri Rask, kirkkoherra

Olen saanut hyvää palautetta siitä, että autan nuoria, kun he tarvitsevat apua. Mietin itsekseni tällaista palautetta saatuani, onko palaute todellakin tarkoitettu minulle ja miten voi olla, että usein tuntuu, etten ole tehnyt edes mitään.

Mitä pidempään tätä työtä teen, sen selvemmäksi käy, mitä auttaminen tarkoittaa. Usein se tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että näen toisen ihmisen ja pysähdyn hänen kohdalleen. Joskus sanat ovat hassuja ja yksinkertaisia höpsöttelyjä, mutta tärkeää on pysähtyä ja katsoa tuota ihmistä. Huomata, että hän on olemassa.

Kesken kuuman kesän kyllästyin kännykkääni tulviviin mainoksiin ja kissavideoihin niin pahasti, että lopetin Facebook -tilini. Seuraukset olivat mahtavat. Kännykkäelämäni muuttui todella paljon rauhallisemmaksi, ja Mark Zuckenbergin varallisuus hupeni välittömästi kahden seuraavan päivän aikana 16 miljardia dollaria. Facebookin arvo romahti nimittäin juuri silloin. Oliko minun henkilökohtaisen ratkaisuni vaikutus noin mahtava? Tätäpä sietää pohtia. No ainakin tuo oman kännykkäni rauhoittuminen oli aivan varmasti oman ratkaisuni välitöntä seurausta. Lehdistä olen saanut lukea että noin 300 000 suomalaista olisi tehnyt Facebookin suhteen kevään ja kesän aikana saman ratkaisun kuin minä. Ja kun muissa maissa on tapahtunut ilmeisesti samaa, niin siitä on seurannut että Facebookin arvon on laskenut. Tosin vastaavasti Whats Upin ja Instagramin käyttäjämäärä on noussut.

Kauhon aamulla uutispuuron sijaan somepuuroa. Yksi kavereistani pohtii, että jos määritelmästä, valkoinen-hetero-mies, vaihdetaan yksikin sana,  muuttunut määritelmä on uhkaksi jollekulle. Toinen iloitsee siitä, että yskänlääke auttoi ja kolmas autistilapsestaan, joka nukkui poikkeuksellisesti vielä aamulla kello 6.00.

Näillä eväillä istahdan keittiöön ja kohtaan lapseni. Hän lusikoi muroja maidolla. Aamupalapöytä on kännykkävapaa vyöhyke ja niinpä me havainnoimme ympäristöämme. Vedenkeitin huurustaa ikkunaan ellipsin muotoisen kuvion. Se on pilvipatsas ilmestysmajan yllä. Ilmestysmajaksi kelpaa tänään aamupalapöytä. Sen turvista katselemme arkielämän ihmettä ja yritän herättää keskustelua. Keskustellemme lapseni kanssa siitä, mikä tuo kuvio on ja miten se on muodostunut. Opetuskeskustelu sinkoilee vedenkeittimestä kylmään lasipintaan.

Minulla on ystävä, Hannu, kohtalotoverini Muttaan Törmääjänä. Emme ole yksin. Moni tunnistaa tilanteen: olet ehdottoman kiihkeästi mutta myös valitettavan yksipuolisesti rakastunut, ja vaikka vanhasta kokemuksesta tiedät lopputuloksen, jaksat silti yrittää jälleen kerran. Jälleen kerran kuulet ne tutut sanat. Voi Aimo/Hannu kun sinä olet ihana ihminen ja luotettava ystävä ja minä rakastan näitä meidän ihania keskusteluja, mutta...

Pate Mustajärvi toistaa mantraa kerta toisensa jälkeen: ”Ei kai tätä ollut luotu kestämään, miten pystyisin mä sen nyt estämään…” Klassisen surullinen tarina jälleen kerran. Näitähän löytyy: oon viikonloppuisä minä vaan, saat multa horsman, pettäjän tie on tuskainen käy harhaan. Itkua ihan loputtomiin. Ikään kuin elämän tavoitteena olisi saada aikaan mahdollisimman surkeita kohtaloita ja rikkoutuneita parisuhteita.

Mitä ihmeen tekemistä tuolla asialla on luomisen kanssa? Kysehän on elämän valinnoista. Jos valintani ovat pääsääntöisesti itsekkäitä ja vain omaa hyvinvointia turvaavia, en voi olettaa että toinen ihminen jaksaa loputtomasti tukea ja olla rinnalla.  Ei ole miehekästä eikä naisekasta istua tuopin ääressä myötätuntoa rohmuamassa, jos on omilla toiminnoillaan sotkenut asiansa. Luominen on jotakin, johon ei itse juurikaan voi vaikuttaa, omiin valintoihin voi. Loputon käsien vääntely, itku ja surkeutta lisäävien laulujen toistaminen eivät riitä. Paitsi jo haluaa elää elämänsä vääntelemällä käsiään ja itkemällä.

Tämän syksyn koulukirkoissa luettiin Raamatun teksti, jossa Jeesus kertoo opetuslapsilleen lapsen olevan suurin taivasten valtakunnassa. Teen itse töitä lasten ja nuorten kanssa ja mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sen vahvemmin voi aistia sen, minkä tähden lapsi on suurin. Mietin, miten aihetta voisi lähestyä koulukirkossa ja keksin, että mitä vanhemmaksi me ihmiset tulemme, sen enemmän meidän pitäisi nähdä lapsen silmin maailmaa.

Lapsi on utelias, hän kyselee ja ihmettelee aktiivisesti tavallisiakin asioita. Ellei lasta kielletä kyselemästä, hän jaksaa ihmetellä ja kysellä ja myös keksiä omia vastauksiaan ihmettelyihinsä. Samalla tavalla meidän pitäisi osata ihmetellä, niitä tavallisiakin asioita, aidon kiinnostuneina.

Liperin Ylämyllylle avattiin juhannuksen jälkeen tänä kesänä uusi kauppakeskus, jonka avajaisten yhteydessä oli mahdollisuus saada ilmaisia ämpäreitä. Avajaisten jälkeen Karjalaisen tekstiviestipalstalla oli viesti: ” Miksi ämpäriä jonottavia arvostellaan ilkeästi ? Kivahan siellä on mukavien ihmisten kanssa turatella. Hankkikaa oma elämä, haukkujat! ” Kehotus oman elämän hankkimisesta oli mielestäni oikein hyvä.

Tiedätkö, mikä tunnusmerkki paljastaa sinut oikeaksi retkeilijäksi ja milloin sinun tiedetään olevan amatööri?