Historiallisen aamun tuntuahan tässä on: uusi pomo Jentta saapui toimitukseen opettelemaan ensimmäisiä Heiliin liittyviä asioitaan. Seuraavien kahden viikon aikana vanha päätoimittaja ajaa sisään uutta, mutta jo tänä iltana on Arttu-pomon läksiäiset. On aika paljastaa, miksi Karjalan Heili nousi kolmessa vuodessa Suomen parhaaksi kaupunkilehdeksi.
No nyt sitä sitten on mukava keli. Kirjoitan tätä tekstiä käsin äidinkielen kokeessa. Esseeni on ollut valmiina jo puolisen tuntia, mutta kokeesta saa poistua vasta kahdeltatoista, joten olisi pari tuntia aikaa tuhlattavaksi. Pienen pieni teiniangsti minussa ottaa vallan. Miksi?!
Olen aina pyrkinyt mitä tahansa tekstiä kirjoittaessani välttämään ainoastaan valittamista huonoista asioista. Niin teen nytkin, mutta aluksi on pakko hieman purppasta.
Varoitus: Artikkeli sisältää jälleen kerran törkeitä yleistyksiä. Luku omalla vastuulla.
Taitoin juuri viikonlopun paperi-Heiliin tarinan Ritva Melentjevasta ja hänen Pobeda-kuvistaan. Suonna Konosen juttu samasta aiheesta on tämän päivän Karjalaisessa. Molemmille riittää omat näkökulmansa, sillä Ritu, niin minun kuin Suonnankin entinen työkaveri, on hieno ihminen ja hänen aiheensa kiehtova ja monipuolinen.
Viime aikojen kriisien ja tragedioden jakaessa Eurooppaa leireihin olen miettinyt vastakkainasettelun merkitystä paitsi ihmiselämässä, myös elokuvissa. Elokuvalla on taiteenlajina kyky inhimillistää ilmiöitä ja saada meidät samaistumaan ihmisiin, joiden asemaan emme tosi elämässä kykene samaistumaan. Samaan aikaan elokuvakerronta kuitenkin perustuu voimakkaasti vastakkainasetteluihin ja niiden rakentamiseen.
Pyörähdin äsken lounastamassa kotona ja noukin postilaatikosta Brigitten kirjeen. Dear Aimo! I ´ve just been re-reading your letter from February and had the same feeling that I had when I read it for the first time: It is so good to have a friend even if the friend lives so far away...
Pihkura, mitähän minä silloin helmikuussa kirjoitin? Pitäisi ottaa kopio näistä itse kirjoittamistani paperikirjeistä.
Oivallus iski äkillisesti: on se hyvä, että naisia ei ole porukassa! Yksikin semmoinen kun saisi äijät keskenään kilpailevaksi sonnilaumaksi. Nyt on vain tämä lämmin ystävyys, jossa kaikki ovat veljiä keskenään.
Istuttiin vapaapäivää tilassa, jossa oli riittävä määrä olutta ja makkaraa – ja tekniikkaa, jonka kautta saimme nauttia suuresta musiikista: Olavi Virrasta, Baddingista, Beatlesista. Välillä laulettiin itsekin. Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa.
Suomea ei enää ole.
Niin oli joku viisas kolumnisti jossain todennut. Paskat, onpas. On musiikki, on kirjallisuus, on runous, on veljellinen vittuilu, jonka voi ukkoporukassa heittää, mutta jonka nainen ottaisi loukkauksena.
– Katopa mitä tuo juo!
Koffia perhana, punaisesta tölkistä, jossa on IFK:n logo. Syytetty kuittaa, että kyllä minä Tappara-olutta joisin, jos semmoista olisi.
Jengin nuorin alkaakin haukkua persuja. Porukan perussuomalainen katsoo tällä kertaa parhaaksi olla hiljaa.
Poliittista kiihkoa kun tuntuu juuri nyt olevan ilmassa muutenkin.
Keskustelin pari viikkoa takaperin rasistin kanssa. Miltä rasisti näytti? No, herttaiselta ja ystävälliseltä. Mistäs tiesin, että hän oli rasisti?