Blogit

Karjalan Heilin blogeista löytyy kirjoituksia matkailusta, lapsiperheen arjesta, politiikasta, taloudesta, ruoasta, viinikulttuurista, unohtamatta lifestyle-blogeja. Haluatko Heilin bloggariksi? Ota yhteyttä toimitus@heili.fi

Joo, perustetaan vaan punakaarti!

Tulipa ristiriitainen olo: mieli tekisi jättää touhu omaan arvoonsa, mutta kun pakko se on uutisoida, koska sosiaalisessa mediassa se jo leviää, ja on se joka tapauksessa oma ilmiönsä tässä ajassa. Uutisoidaan sitten, mutta jos nyt kumminkin yrittäisi asettaa sen mittasuhteisiinsa.

Joensuun kaupungintalon edessä siis on maanantaina mielenilmaus, joka on muualla organisoitu, ja jonka osanottajatkin tuodaan muualta – aivan kuin Kajaanissa, Siilinjärvellä ja Kuopiossa jo aiemmin. Yksi kolumnisti vertasi touhua Venäjän touhuihin Ukrainassa ja niihin samoihin itkijänaisiin, jotka olivat ennen Krimin valtausta mielenosoituksissa eri puolilla Ukrainaa. Tämä nyt mieltään ilmaiseva joukko hiipii Joensuuhun siksi, että täällä on nostettu esiin paperittomien maahanmuuttajien asema.

Lue lisää...

IPK, Jokipojat ja Enkeli taivaan

Voi että minä huusin. Iisalmen Peli-Karhujen Niko Laakkonen lopetti Jokipoikien pyristelyn sutaisemalla kiekon tyhjään maaliin ajassa 58.08. Saastamois-Jussi ja poikansa Joona, Jokipoikien miehet, jaksoivat katsoa ymmärtäväisesti yksinäistä huutajaa, joka karjui sielunsa tunnot korkeuksiin – aina Mehtimäen hallin kattoon saakka. Niin ylevä oli hetki, että tunnelatausta piti mennä purkamaan vielä laulamalla.

Mutta mitä oikein laulaisi iisalmelaisen jääkiekkoilun nousua aina 80-lukulaisilta kolmosdivisioonan luonnonjäiltä saakka seurannut tänä marraskuun 2016 viimeisenä keskiviikkona joensuulaisessa karaokepaikassa? Luontevinta on tempaista Jaakko Tepon Hilma ja Onni, onhan se iisalmelais-joensuulaista musiikkia. Hallilla oli pitänyt turvautua tamperelaiseen kiekkomusiikkiin. Nanaanaanana. Se on herkistävä pätkä Tapparan maalilaulusta Live is life. Sitä tuli erätauolla hyräiltyä, kun IPK johti 2–1 ja katse osui kaiteeseen nojaavaan Saastamois-Jussiin, jolle piti päästä kuittaamaan.

Lue lisää...

Erityisherkät suomalaiset omissa kotiloissaan

Tänä yksilöllisyyden kulta-aikana yhteisön intressillä ei ole enää mitään merkitystä. Me hajotamme kaiken yhteisöllisyyden vaatimalla jatkuvasti lisää oikeuksia yksilöille ja unohdamme samalla sen, että ihmisen hyvinvoinnin edellytys on yhteisön voimakas tuki ja turva. Jos asian kääntää päälaelleen, niin jatkuva individualismin korostaminen tekee eniten hallaa juurikin yksilöille, sillä yhteisöllisyys on ihmisen hyvinvoinnin edellytys. Mitä tapahtuu, kun yhteisöllisyys katoaa?

Meillä on tänä päivänä diagnooseja liittää jokaiseen mahdolliseen luonteenpiirteeseen ja kun sellainen diagnoosi on sitten saatu, tartutaan siihen kuin miekkaan ja sohitaan muita ihmisiä sillä diagnoosilla kuin kiihkeimmässäkin miekkailuottelussa. Pahintahan tässä on se, että kuka tahansa voi ottaa käyttöönsä minkä tahansa diagnoosin ilman, että se pohjautuu mihinkään tutkittuun tietoon. Voimme unohtaa länsimaisen lääketieteen ja turvautua tuhat vuotta vanhaan perinnetietoon.

Lue lisää...

Joulumielellä ja –kielellä

Joulumielellä ja –kielellä

Viirun ja Pesosen joulu sai ensi-iltansa. Pieni näyttämö oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja tunnelma katossa, mikä aiheuttikin niin matalassa tilassa likipitäen hengenahdistusta. Onneksi esityksessä oli väliaika. Pääsivät lapsetkin hönkimään raitista ilmaa siinä ilonpidon keskellä, ja lopun herkkuhetki se vasta olikin mieluinen.

Täytyy sanoa, että olen enemmän kuin iloinen koko teatteriväen ja ennen muuta teatteriyleisön puolesta, kun ihmiset ovat taas löytäneet tiensä tänne Saarisen Eliaksen saarekkeeseen. Iloista lasten naurua ja tyytyväisiä katsojakokemuksia olen kuullut useampaan otteeseen yleisön poistuessa katsomoista. Varausjärjestämäkin on saanut välillä pyöriä ihan punaisena, kun kysyntä jopa ylittää tarjonnan – ei ole ollut ihan jokapäiväistä herkkua näillä nurkilla viime vuosina. 

Lue lisää...

Kiitos isä - ja pojat

Valokuvan täytyy olla vuodelta 1944. Kolme miestä kävelee Helsingin kadulla, näyttää jotenkin syksyiseltä. Kahdella miehellä on päällään siviilikamppeet: pitkät takit ja lierihatut. Oikenpuolimmainen, isäni kaveri Aitavaaran Yrjö, on suorastaan hurmurin näköinen. Siviiliherrasmiesten välissä oleva Salosen Jussi, isäni, on kuin suoraan historiankirjasta repäisty: vaatetus on mallia SA Int, mutta arvomerkit on riisuttu. Suomea rakentamaan poistu!

 

Lue lisää...

Pitää myös osata olla hiljaa

Olipahan yksi elämäni merkittävimmistä juttukeikoista. Iisalamessa kävin, kotjseuvullain. Peltosalamelta alotin ja Pörsänmäin iltamissa huipensin. Vaikka enpähän minä se tarinan päähenkilö ole, Tepon Jaska on ja Heikkis-Anttikin – ujoiksi pojiksikin aikoinaan sanotut miehet, joista molemmista kasvoi sanataitureita ja lavalle nousseita kansan tunteiden koskettajia.

Viikonloppuna jaettavassa paperisessa Karjalan Heilissä ja verkko-Heilin näköislehdessä on aukeamareportaasi, jonka yhdessä kuvassa kirjailija Heikkinen istuu kiikkutuolissa ja seuraa sivusta, mitä maestero Teppo ja keittiönpöydän ääreen sulloutunut mediaväki juttelevat. Siinä on yksi sanataituruuden peruspilari: pitää osata myös olla hiljaa ja tarkkailla.

Lue lisää...

Ollaan me, sankareita kaikki

Kukapa ei ensimmäistä kertaansa muistaisi. Minä koin sen Pian kanssa. Pitkään olin miettinyt, että uskaltaisinko, ja sitten tuli ilta, jolloin sanoin itselleni, että Aimo, nyt jos koskaan. Jännitti kyllä, mutta sen tein, mikä miehen piti tehdä. Noin vuosi sitten pääsin lopulta siitä eroon, karaokeneitsyydestäni. Pian kanssa lauloimme duettona Jaakko Tepon Hilman ja Onnin.

Olemme me sankareita kaikki, me karaokekiekujat. Joillakin nyt ei ole mitään ongelmia mennä yleisön eteen, mutta sitten on meitä, joille kynnys on valtava. Ääni uhkaa väristä jo ajatuksesta, että pitäisi mennä julkisesti esiintymään, ja siihen kun yhdistää pelon julmasta kritiikistä, niin monta vuotta oottaa sitä sai, että minullakin hinku päästä laulamaan voitti lopulta pelon itseni nolaamisesta.

Lue lisää...

Syyskiireitä meillä ja muualla

Syyskiireitä meillä ja muualla

Niin se kesä meni kolisten ja nyt syksy saa…puu ja kohta on joulu ovella. Onneksi lohtuna on teatteritaide! Kesän hiljaiset päivät, joihin myös valoisat yöt luetaan, saivatkin jo kaipaamaan syyskauden alkua ja sitä väliin älyttömäksikin äityvää härdeliä, joka teatterin toimintaan kuuluu yhtä kiinteästi kuin pääministerin punakkuus budjettineuvotteluissa. 

Uimosen Lassi hurmaa tänä syksynä Havukka-ahon ajattelijana. Lassin myhäilevä olemus on kuin luotu Konsta Pylkkäsen rooliin, siis luonnerooli. Kiven Ainolta, joka ohjaa Havukka-ahon, ilmestyy muuten tänä syksynä esikoisteos Maailman kaunein tyttö. Monipuolisia ja lahjakkaita ihmisiä ylipäätään pyörii täällä teatterin ympärillä koko ajan. On kiva huomata, mitä kaikkea vuosien varrella talossa työskennelleistä ihmisistä on tullut ja missä yhteyksissä heihin törmää. Niitä ihmisiä on paljon.

Lue lisää...

Robotti Runkkunen

Suomalaiset eivät harrasta enää seksiä, mutta kansalaisten itsetyydytyksen kerrotaan lisääntyneen. Halujen puolesta ongelmaa ei siis ole, päinvastoin. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että pieniä veronmaksajia ei sooloseksistä synny. Itsetyydys on entinen synti, nykyinen trendi ja johan sitä tarkoitusta varten on rakenneltu Japanissa masturbaatiorobottejakin. Ehkä meillä Suomessa vielä hävetään, mutta maailmalla ei.

Kansainvälistä masturbaatiopäiväähän vietetään 7.toukokuuta ja päivän kunniaksi San Franciscossa järjestetään masturboinnin maailmanmestaruuskilpailut. Kilpailu on avoin myös naisille, mutta miehethän senkin tietysti ovat omineet. Sooloseksin kaksinkertainen maailmanmestari  Masanobu Sato on työstänyt itseään pisimmillään 9 tuntia ja 58 minuuttia. Sato teki maailmanennätyksensä kalifornialaisessa "masturbatoriossa" ja hän kertoo treenaavansa kaksi tuntia joka aamu alkaen heti, kun tyttöystävä lähtee töihin. Saton tyttöystävä on todennut, että on tärkeää, että ihmisellä on harrastuksia, eikä siis "pane pahakseen". Ei ole Suomessa tuollaisia ymmärtäjänaisia.

Lue lisää...

Kojon Sanna ja muut kaverini

Suomen Yleisradio juhlii tänään 90-vuotista taivaltaan. On aika syventyä juhlalähetyksissä esiin nousseeseen kysymykseen: miksi radio on pitänyt pintansa, vaikka vuoron perään sitä ovat uhanneet elokuva, televisio ja digitalisaatio?

Vastaushan on selvä: ihmiset, kaverit. Sama pätee toki kaupallisiinkin kanaviin, mutta Ylen juhlien kunniaksi keskitytään nyt rakkaaseen yleisradioomme. Siltaa valtiorahotteisen ja kaupallisen radion välille rakentakoon vaikka Kalevi Pollari, johon – tai siis jonka ääneen – itse tutustuin 80-luvun lopulla Tampereella Radio 957:n kautta.

Lue lisää...

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
128 artikkelia
Aimo Salonen
129 artikkelia
Tutkailua
3 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä