Minulla on ystävä, Hannu, kohtalotoverini Muttaan Törmääjänä. Emme ole yksin. Moni tunnistaa tilanteen: olet ehdottoman kiihkeästi mutta myös valitettavan yksipuolisesti rakastunut, ja vaikka vanhasta kokemuksesta tiedät lopputuloksen, jaksat silti yrittää jälleen kerran. Jälleen kerran kuulet ne tutut sanat. Voi Aimo/Hannu kun sinä olet ihana ihminen ja luotettava ystävä ja minä rakastan näitä meidän ihania keskusteluja, mutta...
Pate Mustajärvi toistaa mantraa kerta toisensa jälkeen: ”Ei kai tätä ollut luotu kestämään, miten pystyisin mä sen nyt estämään…” Klassisen surullinen tarina jälleen kerran. Näitähän löytyy: oon viikonloppuisä minä vaan, saat multa horsman, pettäjän tie on tuskainen käy harhaan. Itkua ihan loputtomiin. Ikään kuin elämän tavoitteena olisi saada aikaan mahdollisimman surkeita kohtaloita ja rikkoutuneita parisuhteita.
Mitä ihmeen tekemistä tuolla asialla on luomisen kanssa? Kysehän on elämän valinnoista. Jos valintani ovat pääsääntöisesti itsekkäitä ja vain omaa hyvinvointia turvaavia, en voi olettaa että toinen ihminen jaksaa loputtomasti tukea ja olla rinnalla. Ei ole miehekästä eikä naisekasta istua tuopin ääressä myötätuntoa rohmuamassa, jos on omilla toiminnoillaan sotkenut asiansa. Luominen on jotakin, johon ei itse juurikaan voi vaikuttaa, omiin valintoihin voi. Loputon käsien vääntely, itku ja surkeutta lisäävien laulujen toistaminen eivät riitä. Paitsi jo haluaa elää elämänsä vääntelemällä käsiään ja itkemällä.
Tämän syksyn koulukirkoissa luettiin Raamatun teksti, jossa Jeesus kertoo opetuslapsilleen lapsen olevan suurin taivasten valtakunnassa. Teen itse töitä lasten ja nuorten kanssa ja mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sen vahvemmin voi aistia sen, minkä tähden lapsi on suurin. Mietin, miten aihetta voisi lähestyä koulukirkossa ja keksin, että mitä vanhemmaksi me ihmiset tulemme, sen enemmän meidän pitäisi nähdä lapsen silmin maailmaa.
Lapsi on utelias, hän kyselee ja ihmettelee aktiivisesti tavallisiakin asioita. Ellei lasta kielletä kyselemästä, hän jaksaa ihmetellä ja kysellä ja myös keksiä omia vastauksiaan ihmettelyihinsä. Samalla tavalla meidän pitäisi osata ihmetellä, niitä tavallisiakin asioita, aidon kiinnostuneina.
Liperin Ylämyllylle avattiin juhannuksen jälkeen tänä kesänä uusi kauppakeskus, jonka avajaisten yhteydessä oli mahdollisuus saada ilmaisia ämpäreitä. Avajaisten jälkeen Karjalaisen tekstiviestipalstalla oli viesti: ” Miksi ämpäriä jonottavia arvostellaan ilkeästi ? Kivahan siellä on mukavien ihmisten kanssa turatella. Hankkikaa oma elämä, haukkujat! ” Kehotus oman elämän hankkimisesta oli mielestäni oikein hyvä.
Tiedätkö, mikä tunnusmerkki paljastaa sinut oikeaksi retkeilijäksi ja milloin sinun tiedetään olevan amatööri?
Sunnuntaiaamu kello 6.58 ja olo on kuin Junnu Vainion tangosanoituksessa: oot ensimmäinen aatokseissain, miete myös viimeinen.
Ohjaaja Kaitsu, älä lue tätä. Teimme tänään kaikkea sitä, mitä olet kieltänyt tekemästä edes viimeisissä näytöksissä: jekutimme toisiamme, joimme esityksessä oikeaa alkoholia ja villiinnyimme muuten vain. Martti vielä meinasi pudota yhdessä Perniö-kohtauksessa tuolilta ja tuoli putosikin. Ja Minna, melkein. Repesi nauramaan niin, että ei meinannut saada repliikkiään sanottua. Minnan nauru tarttui yleisöön ja siinäpä me hohotimme yhdessä: Minna, Martti, katsojat ja lavasteissa vuoroaan odottavat näyttelijätkin.
Kirjakustantamoille lähetetään vuosittain tuhansia käsikirjoituksia. Asiantuntija-arvioiden mukaan vain yksi sadasta valikoituu joukosta. Varsin moni saa kirjeen, jossa ystävällisesti todetaan, että kirjaksi suunnitellussa tekstissä ei ole kaupallista potentiaalia. No jo luulisi harmittavan kuin ampumahiihtäjää olympialaisissa. Niin kävi minullekin kymmenisen vuotta sitten. Eräs nimekäs kirjankustantaja pyysi minua kirjoittamaan Poliisien huumorintajua ja terveyttä koskeneen väitöskirjani pohjalta kirjan huumorintajusta.
Ryhdyin oitis toimeen ja työstin kirjaa noin vuoden ajan ja sain valmista tekstiä yhden kirjan verran. Kirjan nimeksi laitoin ”Ei naarata”. Kirjani tilannut kirjakustantaja ei julkaissut kirjaani kuten eivät muutkaan kustantajat, joille kirjaani sittemmin tarjosin. Sattumalta löysin äskettäin papereitteni joukosta itse kirjoittamani kuvitteellisen kirjani arvostelun kymmenen vuoden takaa. Se tulee tässä:
Tänään on uutisoitu, että Vuonislahden taiteilijatalo - paikka, jossa parhaillaan kirjoitan kirjaa - on talousvaikeuksissa. Talouspuoleen en ota kantaa. Jos käyttäjiä ei ole riittävästi eikä tuloja riittävästi kerry, on tosiasioita katsottava silmiin. Yksi Facebookista bongaamani kommentti minut kuitenkin pysäytti.
Onkohan se joku vanhenemisen sivuoire? Vai ensi sijassa opittu tapa? Vai ihan luontainen osa ihmisyyttä? Nimittäin valitus. Puhutaanhan myös valituksen jalosta taidosta, joten saattaahan se olla jotain viimeiseen asti hiottua taituruuttakin löytää kaikesta jotakin valitettavaa. Ja kuitenkin tämä on taito, joka melkeinpä kaikilla on halussa viimeistään kouluikään päädyttäessä. Tosin osalla tämä on paremmin hallussa kuin toisilla.
Olen seuraillut 2-vuotiasta kummipoikaani, joka ei tapaa valittaa mistään. Kun ruoka ei enää maita, siirretään lautanen sivuun sen kummemmin ruoan koostumusta ihmettelemättä ja kun ulkona on lämmin, heitetään paita pois päältä ja pyydetään vettä, jonka kanssa läträtä ammeessa, kuumasta säästä valittamisen sijaan. Siinä on jotain sellaista viisautta, josta toivon itsekin saavani ammentaa. Koska valittaminen on surullisen helppoa, mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän aiheita löytyy.
