Lyhyys on noussut nykyään arvoon arvaamattomaan. En tarkoita ihmisten fyysistä lyhyyttä, ihmisten elämän lyhyyttä tai Suomen kesän lyhyyttä. Tarkoitan erilaisten asioiden lyhyttä hoitamista. Lyhyyteen liittyy miltei aina myös kiire tai ainakin kiireen tuntu. Olisi ikäänkuin kerittävä enemmän tai oltava jo muualla.
Maalaispapin kymmenes kirjoitus, jossa tarkastellaan luterilaisen ja ortodoksisen kirkon eloa naapuruuden kuvastimessa. Maalaispappi näkee kaksi kansankirkkoamme naapuruksina, joilla on omat elämäntapansa, mutta myös yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Hyvät naapurit leikkaavat sovussa yhteistä pensasaitaa ja lainaavat toisilleen vanhojakin perinteitä.
Yllä olevan lauseen alku on valittu lokakuun alun vanhusten viikon otsikoksi. Jatkokysymys on allekirjoittaneen lisäämä. Itse täytin taannoin pyöreät kuusikymmentä vuotta, ja ystävien sekä sukulaisten vihjeistä ymmärsin, että vanhuutta kohti olen kulkemassa kiihtyvällä tahdilla. Sen sanoo kroppa, siitä kertoo lisääntyvät viestit siitä, kuinka se ja se tuttu on kuollut, sairastunut... Niin, yllätys yllätys, kun katson tuttujen ikätovereitteni kasvoja ihmetellen heidän harmaita hapsiaan ja ryppyjään ( tai niiden peittämisyrityksiä) , havahdun omaan peilikuvaani: samassa veneessä purjehditaan.
"Onni ei tule etsien vaan eläen" , sanoo vanha kansanviisaus. Jotakuinkin samaa tarkoittanee ajatus siitä, että mitä enemmän tavoittelee onnea elämäänsä, sitä kauemmaksi se karkaa. Sen sijaan jos lakkaa sitä tavoittelemasta ja alkaa elää jokaista tavallsita päiväänsä parhaansa mukaan, niin kas, siinähän onni - ihan lähellä. Elämää ei voi hallita, ei edes tätä päivää kokonaan, saati sitten tulevia aikoja. Suunnitelmat ovat suunnitelma, monet toteutuvat, monet jäävät haaveeksi. Elämän hallintavaikeuden on ainakin kevään ja kesän koronaepidemia opettanut ehkä kivuliaastikin. Normaalin päivärutiinin rikkouduttua, elämisen piirin kaventuessa aika pieneksi, onnen ehkä on oppinut näkemään juuri aika pienissä arjen jutuissa. Niissä, joita ei huomaa, kun tavoittelee jotain onneksi kuvittelemaansa.
Meille kaikille on annettu mielikuvituksen ihana lahja. Kun luemme tai kuuntelemme jotain, niin helposti voimme mielikuvituksemme avulla siirtyä vieraisiin maisemiin, aikakausiin ja kulttuureihin, ja nauttia jännittävistä seikkailuista ja kokemuksista mukavasti vaikkapa rennosti omassa sängyssämme loikoillen. Tämä on mielikuvituksemme myönteinen ja iloinen puoli. Joskus mielikuvituksemme tekee meille kuitenkin kepposia. Jos liikumme jossain hämärässä ja vähän pelottavassa ympäristössä pimeänä ja myrskyisenä yönä, niin helposti kuulemme ja jopa näemme sellaista mitä ei oikeasti ole olemassa. No ei hätää. Kun tulemme taas valoisaan ja tuttuun ympäristöön, niin mielikuvituksemme tekemät tepposet vain huvittavat. Mutta mitenkäs käy sitten, kun olemme jostain hämärästä lähteestä saaneet kuulla vaikka jonkin huhun tai jälkeenpäin vääräksi osoittautuvan uutisen? Vapaudummeko mielikuvituksemme luomasta virheellisestä tilannearviosta ja tunnelmasta yhtä helposti kuin tullessamme hämärästä päivänvaloon?
Suomalainen keksipaketti, valmistettu Suomessa suomalaisesta kaurasta, 100%. Paketin kuvan vieressä kolmella sivulla on kaunis teksti sisällöstä. Oat cookies, täytteenä lingnonberryä ja white chocolatea. Suomeksi sisällön saa selville kääntämällä keksipaketin ylösalaisin ja tihrustamalla pienenpientä tekstiä sisällysluettelon otsikosta. Mitä ihmettä!
Kieli on kulttuuria ja kulttuuria rakennetaan kielen avulla. Miten käy kulttuurimme, jos opimme ottamaan itsestäänselvyytenä kahviloiden muuttumisen cafeksi ja keksien cookieksi?
Lämpimänä juhannuslauantaina 20.6.2020, pihatöiden lomassa.
Veikkaan, että tänä kesänä Lappi on monen kotimaan matkailijan kohde. Ensimmäiset reissuni pohjoiseen olivat jo lapsuudessa, koska vanhempani tykkäsivät matkustella siellä.
Minun tykkäykseni on syvällisempi, koska vaimoni on sieltä kotoisin. Tapasimme opiskeluaikoina Helsingissä, jossa hän kertoi minulle, että tunturi näkyy hänen kotinsa ikkunasta. Olin myyty mies.
Kysyin tietenkin innostuneena, että pitääkö hän laskettelusta? Sain vastaukseksi, että vain turisti laskee tunturista sukset jalassa ja maksaa siitä.
Ajattelin, että pitävät ilmeisesti turistia poron jälkeen seuraavaksi tyhmimpänä otuksena. Näin ei kuitenkaan ole. Lappi elää turismista ja nyt korona-kesänä tuo elinkeino lienee aiempaakin tärkeämpää.
Näinä viikkoina on maailman medioissa levinnyt juttuja ja meemejä siitä, miten ihmiset suhtautuivat karanteenissa olemiseen ja mitä he karanteenissa ollessaan tekivät. Osa ihmisistä, kuinka ollakaan, saattoi jopa nauttia karanteenissa olosta. Juuri tähän liittyen on kautta maailman medioissa tuotu esiin ajatus, että erityisesti sisäänpäin suuntautuneet, omissa oloissaan muutenkin viihtyvät ihmiset olivat nyt ikäänkuin nautinnollisessa, hyvässä tilanteessa.
Seisoin pienen Kyritz-nimisen kylän autiolla rautatieasemalla 15-vuotiaan poikamme kanssa rinkat selässä.
Paikallisjuna - sellainen, joka kulkee nykyisin vieläkin Joensuun ja Pieksämäen välillä - oli juuri jatkanut illan viimeistä matkaansa seuraavaan saksalaiseen pikkukylään. Läpimärät sadevarusteet päällä odotimme epätoivoisina, että tapahtuisi ihme: vähäisellä saksantaidollani tilaama taksi tulisi ja veisi paikkaan, josta tiesimme vain nimen. "Mitähän tästä tulee?", sanoi poika. "Mukava kahden viikon työleiriloma", vastasi äiti, vaikka mietti mielessään tuplasti epävarmempana samaa kysymystä kuin poikansa. Päästyämme viimein perille pimeään ja vuosisatoja vanhalta vaikuttaneeseen majapaikkaamme poika purki pettymystään vaatimalla: "Lähdetään heti kotiin, minä maksan!"
Maalaispapin yhdeksäs kirjoitus, jossa marssitaan marsalkan hopeatorvien tahtiin. Puolustusvoimien lippujuhlan päivä liittyy marsalkka Mannerheimin henkilöhistoriaan. Hänen päätöksellään myös aikoinaan organisoitiin sotilaspapisto, jonka reserviin maalaispappikin kuuluu.
