Illan harjoitusten alkulämmittelynä oli ohjaaja Kaitsun lupauksen mukaisesti tango. Sen lupauksen Kaitsu antoi torstaina, kun olin laittanut Luokkakuvan WhatsApp-ryhmään toiveen, että voisin jokaisen harjoituskerran yhteydessä vetää yhden kierroksen tangoa Annan kanssa. Hahmoni Ossihan pokkaa Annan Elisen tangolle tanssilavakohtauksessa.
"Terve! Pitkästä aikaa! Muistatko viimeksi kun... " Lauseen jatko hiipuu toisen tyhjän katseen edessä. Naapuri, entinen työkaveri - ja samassa harrastuspiirissäkin vuosikausia pyöritty, samat juhlat juhlittu. Retkilläkin istuttiin vieretyksin. Jatketaan siis inttämistä: "Olen se ja se, sieltä ja sieltä, kyllä sinä nyt varmasti muistat. Viimeksi nähtiin syntymäpäivillä." Selitysten ketju jatkuu, mutta toisen katse jää tyhjäksi. Kenties joku mitäänsanomaton lause ja nyökkäys. Ja luultavasti nolouden tunne puolin ja toisin.
Tavallisen arkimuistin omaavalle käy joskus, ettei vastaantulevaa tuttavaa pysty yhdistämään mihinkään omassa elämässään. Se on niin noloa. Ei kerta kaikkiaan kehtaa tunnustaa, etten nyt muista nimeä, en edes mikä maa, mikä kansa... Toista ei viitsi loukata muistamattomuudellaan - parempi kiemurrella irti tilanteesta vaikka millä tekosyyllä. Ja muistaa sitten seuraavana yönä kolmen aikaan aamulla, ai hänhän se oli.
Vyöryipä väsymys vahvana päälle eilisten harjoitusten jälkeen. Seven Brosin viimeinen esitys oli ollut tiistaina, ja kun koko viime viikko oli ollut August Ahlqvistin sielun syövereihin sukeltamista ja ylipäätään koko Pakkahuoneen projekti oli ollut vahva elämys, vaatii arkeen paluu näköjään veronsa. Keskiviikkoiltana piti vielä venyä Roukalahdella harjoituksiin, mutta sieltä kun kotiin pääsin, oli normaalien harjoituskierrosten sijasta päällä vain uupumus. Rojahdin sänkyyn ja nukahdin heti.
Eilen siis oli Luokkakuvan ensimmäiset varsinaiset harjoitukset. Siinäkin oli totuttelunsa. Kun olin vetänyt putkeen neljästi kohtalaisen valmiin roolin, saanut siitä runsaasti kehuja ja ehtinyt ylpistyä, veti nöyräksi kun tajusi, että olen taas ihan alussa eikä minulla ole vielä haisuakaan, millainen tyyppi tämä Ossini on.
Luin äskettäin mielenkiintoista artikkelia ikääntymisestä ja itsetunnosta. Ikääntyminen on iän karttumista ja itsetunto taas tarkoittaa ihmisen kykyä luottaa itseensä, pitää itsestään ja arvostaa itseään, havaitsemistaan heikkouksista huolimatta. Mikäpä se mahtaa olla ikääntymisen ja itsetunnon välinen suhde ? Tätäpä selvitellyt tutkimus julkaistiin viime vuoden lokakuussa Psychological Bulletin -lehdessä. Tutkijat Orth, Erol ja Luciano selasivat 191 tutkimusta, jotka käsittelivät itsetuntoa. Tutkimuksiin osallistui melkein 165 000 ihmistä pääasiassa USA:sta ja Euroopasta. Itsetunnon todettiin lisääntyvän selvästi ikävälillä 4v – 11 v. Sitten itsetunto pysyi keskimäärin samalla tasolla ikävälillä 11 v – 15 v ja lisääntyi tästä eteenpäin vahvasti aina 30 ikävuoteen saakka ja jatkoi vahvistumistaan aina 60 ikävuoteen saakka. Ikävälillä 60 – 70 itsetunto pysyy samana ja alkaa sitten hitaasti heiketä 90 ikävuoteen asti, jonka jälkeen itsetunto heikkenee vahvasti. Syyt tähän ovat tuttuja, mutta luettelenpa tässä kuitenkin tärkeimmät. Vanhemmiten ihmisen fyysinen olemus alkaa selvästi rapistua, muisti ja kuulo saattaa heiketä, vaivat lisääntyvät, ystävät sairastuvat ja kuolevat ja unohtavat sinut, tulot pienenevät, tekniikan kehityksessä ei pysy mukana jne.
Tänään oli kahden teatterin päivä. Samaan aikaan kun Roukalahdella alkoi Kivekkäiden talolla Luokkakuvan harjoitukset, alkoi Joensuun Pakkahuoneella Seven Brosin esitys. Roukalahdelle ehdin vasta lukuharjoituksen loppuun ja itselleni sen käynnin suurin merkitys oli, että puvustaja sai otettua minusta mitat ja valokuvaaja kuvat.
Toki sillä oli sekin merkitys, että Roukalahdella pyörähdys sai kierrokseni tasaantumaan. Roolihahmoni August Ahlqvist kun käy nimenomaan Seven Brosin lopussa niin suurilla kierroksilla, että siitä mielentilasta ei ole helppoa palata omaksi normaaliksi itsekseni. Tänään ja eilen erityinen ylpeudenaiheeni oli aitojen kyynelten heruttaminen silmistäni loppulaulun aikana. Sitä en uskonut ikinä näyttelijänä kokevani: että pystyn unohtamaan yleisön läsnäolon niin, että pystyn kyyneliin saakka menemään syvälle tunnelmaan.
Puhe ihmisarvosta ja luonnonsuojelusta kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta, mutta miksi todellisuus näyttää jääkiekkokaukaloon kesken pelin mukaan viskatulta balettitanssijalta? Pillin vihellyksen jälkeen markkinavoimien taklaajat runttaavat hennon tanssijan laidan kautta katsomoon ja peli jatkuu ilman keskeytyksiä. Ainoastaan voitto ratkaisee.
Talouden todellisuudessa on aiemmin ajateltu, että pienituloisten lisäansiot joko palkankorotuksina tai poikkeustilanteissa sosiaalietuuksina koituvat yhteiseen hyvään peruskulutuksen kasvuna ja valinnanvapauden lisääntymisenä. Jo Henry Ford huomasi, että maksettuaan työntekijöille parempaa palkkaa he satsasivat omaan elintasoonsa: ostivat fordin. Niinpä autoja tarvittiin yhä enemmän ja tuotanto laajeni. Hyvinvointi lisää hyvinvointia.
Oltiin raidaamassa. Raidaaminen tarkoittaa tässä sitä, että suuhrehko joukko Pokemon Go -pelaajia tulee samaan paikkaan, yleensä johonkin puistoon, ja yrittää voittaa taistelussa Pokemonmonsterin. Monsteri on salilla, eli gymillä, joka näkyy puhelimen näytöllä. Virtuaaslimaalima on ihmeellinen. Ja se on hyvä, että yksin ei isoa pokemonsteria voi voittaa, vaan siihen tarvitsee aina samassa paikassa läsnä olevia kavereita,
Aktiivisia Pokemon Go -pelaajisa on Joensuussa ehkä noin viisisataa, pelaajia yhteensä yli tuhat. Pelatessa olen tutustunut monenlaisiin ihmisiin, ja on jotenkin kummallista, että joidenkin seurassa sitä vaan viihtyy ja toisten seurassa ei niin paljoa. Viime kerralla raidatessa oli tosi kiva tutustua kielomariin ja tavat hyde66stadia ja vanillacarameläxää ja ähnen kumppaniaan (pokessa käytetään nikkejä, eli aliasnimiä, ei siis oikeita nimiä).
Miksi te ette anna minun laulaa? Parkaisu oli päästä suusta, kun Teatteri Kodin Seven Bros -näytelmän ohjaaja Tero Sarkkinen totesi viime viikonloppuna, että ethän sinä Ami laula. Jotenkin palautui mieleen Roukalahden kesäteatterin viime kesän Avioliittosimulaattori ja hetki, jolloin 500 pohjoiskarjalaiselle yrittäjälle vedetty ennakkonäytös oli ohi ja ohjaaja Kai Paavilainen purki illan antia:
– Kuulitko sinä Ami yhtään omaa lauluasi? Eiköhän me tehdä kuitenkin niin, että te vain marssitte siihen kohtaukseen musiikin tahdissa ilman, että laulatte.
On se kumma juttu, kun miehillä taitaa olla kuitenkin oma sielunelämänsä. Jo nelivuotias miehenalku alkaa päristä – ja päristää. Mistä se mahtaa tulla ja syntyä? Pärinä jatkuu ainakin tuonne 20 ikävuoden kieppeille. Aikansa päristellään mopolla ja sitten siirrytään päristämään autolla. Ja ennen moottorien pärinää sitä on laitettu fillarin pinnojen väliin kortti, joka antaa pärinän ajellessa (vai onko tämä jo mennyttä aikaa?).
Kuuntelin autolla ajellessa (minullakin siis pärinää, vaikka nykyautot eivät paljon pärisekään) kadonneitten levyjen metsästäjiä. Siellä tuota poikien pärinää pohdiskeltiin oikein kolmissa miehin. Mihin lienevät lopulta päätyneet, en muista. Mutta elävästi jäi mieleen tuo pohdinta poikien elämän alusta syntyvästä viehätyksestä erilaisiin pärinöihin.
JESS!!!! Sain juuri sen roolin, jonka halusinkin: Ossin. Luokkakuvassa on kuusi isompaa miesroolia, joista kaksi julkistettiin jo kaksi viikkoa sitten. Tarkkosen Arto otti itseoikeutetusti Kaukon roolin, joka kannattelee esityksen monipuolista musiikkia eteenpäin. Uusi tulokkaamme Kettusen Timo soittajana ja laulajana nappasi yhtä itseoikeutetusti miespääosan Martin, joka on rokkibändin laulusolisti.
