Yllä olevan lauseen alku on valittu lokakuun alun vanhusten viikon otsikoksi. Jatkokysymys on allekirjoittaneen lisäämä. Itse täytin taannoin pyöreät kuusikymmentä vuotta, ja ystävien sekä sukulaisten vihjeistä ymmärsin, että vanhuutta kohti olen kulkemassa kiihtyvällä tahdilla. Sen sanoo kroppa, siitä kertoo lisääntyvät viestit siitä, kuinka se ja se tuttu on kuollut, sairastunut... Niin, yllätys yllätys, kun katson tuttujen ikätovereitteni kasvoja ihmetellen heidän harmaita hapsiaan ja ryppyjään ( tai niiden peittämisyrityksiä) , havahdun omaan peilikuvaani: samassa veneessä purjehditaan.
"Onni ei tule etsien vaan eläen" , sanoo vanha kansanviisaus. Jotakuinkin samaa tarkoittanee ajatus siitä, että mitä enemmän tavoittelee onnea elämäänsä, sitä kauemmaksi se karkaa. Sen sijaan jos lakkaa sitä tavoittelemasta ja alkaa elää jokaista tavallsita päiväänsä parhaansa mukaan, niin kas, siinähän onni - ihan lähellä. Elämää ei voi hallita, ei edes tätä päivää kokonaan, saati sitten tulevia aikoja. Suunnitelmat ovat suunnitelma, monet toteutuvat, monet jäävät haaveeksi. Elämän hallintavaikeuden on ainakin kevään ja kesän koronaepidemia opettanut ehkä kivuliaastikin. Normaalin päivärutiinin rikkouduttua, elämisen piirin kaventuessa aika pieneksi, onnen ehkä on oppinut näkemään juuri aika pienissä arjen jutuissa. Niissä, joita ei huomaa, kun tavoittelee jotain onneksi kuvittelemaansa.