Blogit

Kaija Santti, pastori

Netin naamakirjaan eli tuttavallisemmin feispukkiin tallensin mietelmän vanhuudesta: "Kun tulen vanhaksi, en halua ihmisten huokailevan:' Voi, miten ihastuttava vanha mummeli!'. Haluan kuulla, että: ' Siellä se Jumalan mieliharmi taas viilettää menemään. Mitähän koiruuksia se on TÄLLÄ kertaa keksinyt?' "

Ajattelepa elämääsi jotain yli kahdeksankymppisenä  ( tai ehkä sinä lukija oletkin saavuttanut tuon aikuisuuden kynnyksen). Haluatko olla ihastuttava vanha mummeli tai papparainen tai joku ihastuttava vanhus määrittelemättä sukupuolta sen tarkemmin?  (Tämä viimeinen ei ollut vitsi eikä herjaus, kuka tietää, kuinka paljon ikäihmisissä on syvälle piilotettuna elämänmittainen epävarmuus sukupuolestaan).  Vai haluatko elää pitäen naapurisi ja ystäväsi hieman varpaillaan ja pohtimassa, mitä tuo nyt kehittelee. Minusta olisi kiva olla tuo Jumalan mieliharmi. Omillaan eläessä se lienee vähän helpompaa kuin hoivakodissa, jossa lähtökohtaisesti pitäisi saada joku henkilökunnasta tai omainen, sukulainen tai kaveri kepposten ja säpinän tekemisen avuksi. Toki toiselta luonnistuu säheltäminen ja toiselta taas rauhallinen ja vakaa elämä, mutta ehkäpä tuo huumorilause ehdottaa , että vanhuudessa saa olla se oma itsensä, jota oli lapsena, nuorena, työikäisenä, vireänä eläkeläisenä. Riiippumatta muiden asettamista raameista.

Enpä ollut tuotakaan ajatellut, ennen kuin ystäväni Pia sen ääneen sanoi: Luokkakuvan ihmisethän ovat niitä suomalaisia, joille maailma avautui ensimmäistä kertaa. Nämä sotaveteraanien lapset saivat koulutusta, ja hekin, jotka eivät ylioppilaiksi kirjoittaneet ja yliopistoissa opiskelleet, oivalsivat, että voi elämää löytyä Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Markkasen Tiina on terävällä kirjoittajan oivalluksellaan laittanut tarinaan enemmän yhteiskunnallista havainnointia kuin me työryhmän jäsenet olemme oivaltaneetkaan. Kaksi Punaisen koulun kasvattia tosiaan eli suuren osan elämästään ulkomailla.

Kun siihen lisää sen jo aiemmin toteamani, että jokainen katsomossa istuja, varttuneempi ainakin, löytää hahmoista paljonkin tuttua ja samaistuttavaa, ei ole ihme, että olemme saaneet tämän kesän esityksestämme poikkeuksellisen paljon palautetta. Tänäkin aamuna minut pysäytti töihin kävellessäni ihminen, joka oli käynyt katsomassa esityksen viime viikolla. Kohtalaisen pitkän keskustelun kävimme ortodoksisen kirkon puistossa.

Paavo Kerkkänen

Olet varmaan kuullut seuraavan jutun, mutta kerronpa sen kuitenkin. Aikoinaan eräällä metsäkämpällä oli porukan keskuudessa mies, joka jokaisen työpäivän jälkeen, illalla sanoi, huokaisten syvästi; Kunpa olisi viulu. Sitä jatkui pitkään ja tuli aika kun tili tuli ja miehet menivät porukalla kaupunkiin, jossa oli myös markkinat. Eräs markkinoilla ollut myyjä kauppasi viulua - ja miehet ostivat sen porukalla - olisihan se lystiä kun illalla savotan jälkeen tullaan kämpille ja voidaan kuunnella elävää musiikkia. Olihan heillä "pelimanni" tuvassa. Tuli arki ja miehet kotiutuivat savotalta kämpille. Ja sitten tuli taas se hetki kun tuo mies sanoi - "kunpa olisi viulu". Porukan nestori kaivoi esiin markkinatuliaiset ja antoivat ostamansa viulun miehelle - valmistautuen pelimanni musiikkiin ja vaikka tansseihin. Jokainen silmäpari katsoi miestä odottaen lystin alkua. Mies otti viulun - käänteli sitä ja katseli ja sanoi, "voi että, kumpa osaisi soittaa". Tarina ei jatku tästä eteenpäin, mutta kaikki tietävät että soittamaankin voi oppia jos tarpeeksi harjoittelee. Musikaalisuus taas on suurimmaksi osaksi myötäsyntyinen ominaisuus. Minulla ei ole soittotaitoa ja musikaalisuudenkin kanssa on niin ja näin. Kaikilla meillä on kuitenkin monenlaisia taitoja, joista on hyötyä ja iloa itsellemme ja muille. Mutta onkohan meillä sellaisia taitoja joista emme tiedä mitään ?

Nuorena miehenä olin kiinnostunut sellaisista ihmisen taidoista, joiden olemassaolosta ei vieläkään olla aivan yksimielisiä. Minua kiinnostivat kaikki parapsykologian alueelle kuuluvat taidot kuten telepatia eli ajatuksen siirto ja prekognitio eli ennaltatietäminen. Opiskeluaikoina laadin jopa tutkielman ennaltatietämisestä. Jokainen meistä on varmasti kuullut juttuja ihmisistä, jotka ovat tienneet tulevia tapahtumia ennakkoon. Ennaltatietäminen on toistaiseksi kuitenkin melko epäselvä ilmiö. Monien mielestä tätä ilmiötä ei ole edes olemassa. Sama juttuhan on myös kaivon katsominen varvun avulla. Toiset väittävät siihen pystyvänsä mutta tutkituissa olosuhteissa kyse on puhtaasta sattumasta ja kaivo löytyy ilman varpua yhtä hyvin. Silti monet käyttävät varpuhenkilöä kaivon katsomiseen. Mutta mitekähän mahtaa olla suunnistaminen ilman kompassia. Keneltä tämä onnistuu? Toiset tuntuvat tietävän heti, että mihin suuntaan pitää lähteä ja osaavat perille vaikka missä ja toiset eksyvät vaikka heillä olisi sekä kartta että kompassi.

Markku Koistinen, Enon kappalainen

Niin kuin tämä villapaita. Tämä on ollut blogini tunnuskuva jo pari vuotta kesät talvet. Eihän tällainen kuva nyt sovi näin heinäkuulle, vaikka kieltämättä on ollut melko koleaa! Vai onkohan tämä jokin henkinen villapaita, niin kuin symbolisesti?

Illalla oikaisen pitkäkseni ja makuuhuoneen telkkarista katsomme yhdessä jotain kevyttä, että uni tulisi. En puhu nyt paidasta vaan vaimosta, joka myös työpäivänsä jälkeen haluaa rauhoittua. Olen pannut merkille seuraavan seikan: Naiset tekevät näköjään älykästä huumoria – ainakin lähtökohtaisesti.

Saila Musikka, Pielisensuun diakoni

Satoi kesäisen lämmintä vettä. Istuin terassilla seuraamassa lähestyvää ukkospilveä - kiinnostava luonnonnäytelmä, muuten. Kuuntelin istuskellessani radiosta kuunnelmaa Kikan elämästä. Kikka, Kirsi Siren, 41-vuotiaana kuollut seksipommi ja laulaja. Muistan hänet hyvin. Minä kuuluin heihin, jotka tirskuivat hänen esiintymisilleen ja pyörittelivät huvittuneina päätään. Minun musiikkiani oli David Bowien varhaistuotanto, Hassisen kone ja siivouspäivinä Anneli Saaristo.

Kuunnelmasta hyppäsi korvieni eteen lapsesta saakka intohimoinen esiintyjä, miellyttämishaluinen nuori nainen ja kaikkensa antanut ihminen. En tirskunut enkä pyöritellyt enää päätäni.

Olipa jännä keskiviikkoilta. Illan veto oli kaukana täydellisestä, mutta yleisö tykkäsi enemmän kuin vielä kertaakaan Luokkakuvan aikana, ja se on tänä menestyskesänä paljon. Lopputaputukset olivat rytmikkäät ja - mitä ei kovin usein tapahdu kesäteattereissa - osa jopa nousi taputtamaan seisaaltaan. Markkasen Tiina on osunut napakymppiin tarinallaan, joka naurattaa ja liikuttaa kyyneliin saakka.

Ja hitto soikoon, ollaanhan me esiintyjätkin hyviä. Johanna kysyi lopputuuletuksista selvittyään, kuka oikein oli se nainen, joka kävi halaamassa. Kunnanjohtaja, siskoseni, Liperin kunnanjohtaja Hannele Mikkanen, joka kävi kaappaamassa syleilyynsä kaiken, mikä liikkui. Tänään toimi äänentoistokin, kun pari kajaria siirrettiin paikkoihin, joissa ne eivät nappaa näyttelijöiden ääntä kiertoon saakka.

Olemme leijuneet tämän viikon. Sekä kenraali- että ensi-iltayleisö tykkäsivät, ja sekä Karjalaisen että Karjalan Heilin kriitikot kehuivat. Tämä on petollinen tilanne palata viikon tauon jälkeen yleisön eteen. Hyvä olo on nyt piistettävä poikki ja keskityttävä taas nöyrinä varsinaiseen esitysjaksoon. Huomisesta lähtien vedämme koko heinäkuun läpi kolmen esityksen viikkotahdilla: näyttämölle sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin.

Onneksi ihan kaikki ei mennyt ensi-illassa putkeen. Koska näyttelijöitä on 15 plus bändi päälle plus muutama muukin äänentoiston kannalta ongelmallinen juttu, ensi-illassa oli pienoisia äänenkierto- ja muita ongelmia, ja siitäkin puhuimme sekä ensi-illan jälkeen kasvokkain että kuluneen viikon aikana WhatsApp-ryhmässämme. Ongelmat tiedetään ja niille tehdään tarvittavat asiat.

Jukka Erkkilä, Vaara-Karjalan pappi

Maalaispapin ensimmäinen kirjoitus, jossa hän samaistuu vahvasti teini-ikäisten lasten vanhempiin, melkein nukahtaa itse omalle rippikoulutunnilleen ja yllättyy samasta asiasta kuin aina ennenkin.

Paavo Kerkkänen

Varhaisnuorena 60-luvun puolivälissä kuuntelin innoissani radiosta Chuck Berryn rock biisiä No particular place to go. En ymmärtänyt silloin sanoista mitään, mutta tunnetasolla ymmärsin, että tässä on sitä jotakin. Sodan käynyt isäukkoni kommentoi kyseistä kappaletta sanomalla : ” Ihan ku tahkoo pyöritettäs ja välillä märkee sukkoo siihen läpsytettäs ”.  Niinpä. Ymmärrämme kukin kuulemamme omalla tavallamme. Vuosien varrella englantia opittuani ymmärsin kyseisestä kappaleesta enemmän.

Ohjaaja Kaitsu lausui torstain kenraaliharjoituksen jälkeen vapauttavat sanat: olen ylpeä teistä. Olihan se hyvä veto, juuri sopiva. Pieniä mokia tuli sen verran, että ensi-iltaan lähdetään nöyrinä, mutta niin hyvin se rullasi, että voimme lähteä huomiseen myös luottavaisina. Työmme olemme tehneet, ja kyllä me osaamme.

Kenraalissa oli varsin mukavasti yleisöä. Hiljentävä oli tieto, että alzheimeria sairastava nainen oli nauranut enemmän kuin vuosiin. Naurua kuului muutenkin, ja se tuntui hyvältä. Luokkakuvan huumori kun nousee tilanteista, ei niistä vitseistä, joita kesäteattereilta on totuttu odottamaan. Hiukan mietitytti, aukeaako tämä yleisölle, mutta kyllä se aukeaa. Se tuo mukavan kutinan. Olemme tekemässä tänä kesänä jotakin poikkeuksellista, ja olen kiitollinen, että saan olla tässä mukana.