Blogit

Kaija Santti, vanhustyön pastori

Vanhustyön kunnollisena blogikirjoittajana pitäisi tähän luetella ranskalaisilla viivoilla kaikki ne raflaavat uutisotsikot, jotka hyppäävät silmille heti kun jonkun nettilehden avaa.  En tiedä, kumpi on kamalampaa luettavaa: vanhuksen huonosta kohtelusta tai laiminlyönneistä kertova uutinen, vai se, että vanhus on tyytyväinen, omaiset tyytyväisiä ja hoivakodissa sekä kotihoidossa kaikki hyvin. Ai miksi jälkimmäinen uutinen on kamala? Siksi, että vain normaalista poikkeava nousee uutisotsikoihin. Ei hyvältä näytä, että uutisotsikon arvoista on vanhuksen tyytyväisyys hoitoonsa ja hoivakotiin. (Vähän sama kuin jos TV: iltauutisissa uutistenlukija kertoisi, että  lento Berliinistä Suomeen tuli ajallaan ja laskeutui kentälle turvallisesti. Kaikki selvisivät hengissä.) 

Miksi sitten kirjoitan tätä, jos käsken siirtymään blogista iltalehtien otsikoihin. Totuus ei kuitenkaan mahdu noihin otsikoihin ja uutisiin. Ymmärrän, että toimittajia ei kiinnosta tavallinen arki, sellainen, jossa elämä soljuu parempine ja hunonmpine päivineen ja hetkineen eteenpäin. Kuulen usein sisällöltään tämäntapaisen lauseen: "olen iloinen kun pääsin tänne. Kotona olin yksin ja pelkäsin jotain sattuvan."  Enemmän kuin arvostelua, omaisilta kuuluu kiitos henkilökunnalle: "Kiitos, kun jaksatte" .  Kaikki hoivakodit eivät suinkaan ole kauhuleffojen synkeitä ja pimeitä painajaisia. Joskaan ei täydellisiä pilvilinnojakaan. Sitä toivon, että tämä noussut kohu muuttaisi jotain: antaisi hoivatyöhön lisää käsipareja, arvostusta ruohonjuurityölle, muistuttaisi jokaisen, myös heikon ja muistamattoman ikäihmisen suunnattomasta ihmisarvosta, joka ei perustu suorittamiseen tai tuottoon. 

Roukalahden teatterikesä 2019 jatkui tänään toisella kokoontumisella, jossa saimme tietää pääroolien esittäjät ja sen, mitä kaikkia kiepsahduksia Luokkakuvan tyttöjen ja poikien elämä pitää sisällään. Innostus sen kun kasvoi: on tämä komea tarina ja syön elokuussa paketillisen nenäliinoja, jos kukaan ei itke loppukohtauksessa.

Paavo Kerkkänen, ex perheneuvoja

Aika menee kuin iltamissa, aina on ovella joulu tai juhannus. Tämä sanonta kuvastaa hyvin monen ihmisen tuntemuksia näinä aikoina. Aurinko nousee joka aamu aina vain aikaisemmin ja kohta siirrytään kesäaikaan.

Saila Musikka, Pielisensuun seurakunnan diakoni

Asuntotuotannossa tuotiin markkinoille vuosia sitten erilaisia vaihtoehtoja perinteisten omistusasuntojen ja vuokra-asuntojen rinnalle. Asuntoesitteissä ryhdyttiin ilmoittamaan asumisoikeus- ja osaomistusasuntoja. Vaihtoehtoja markkinoitiin (ja markkinoidaan vieläkin) siten, että niissä on mukana omistusasumisen ja vuokralla asumisen hyvät puolet. Ehkä onkin. Mutta yhtä lailla niissä on mukana molempien hankalat piirteet. Sijoitat rahojasi saman verran kuin asuntolainaa hakiessasi ja sen lisäksi maksat vuokrantapaista maksua, joka ainakin joissakin tapauksissa nousi alkuvuosien edullisesta tasosta varsin korkeaksi. Mutta pysyviä ne asunnot ovat ja asuntoon laitettu pääoma säilyy.

Tiina Belov, yliopistopastori

Ohjaan, opetan, päivystän, kuuntelen - nämä ovat niitä asioita, joita oppilaitoksissa toimivana evankelisluterilaisen kirkon pappina teen. Vuodelle 2018 päivystystunteja kerääntyi kuutisen sataa ja sen lisäksi erilaisia ennalta sovittuja tapaamisia melkein viisisataa. Tuntuu siltä, että kiireettömän ja kuuntelevan läsnäolon tarve vain kasvaa yhteiskunnassamme.

Päivystäminen on luku sinänsä. Muutama vuosi sitten työnkuvaani kuului Tiedepuiston kahviloissa päivystäminen. On melko vaikeaa mennä ensimmäisiä kertoja vieraaseen paikkaan ja kertoa, että, no, mun homma on tässä kuunnella ja tukea sua sun elämän asioissa, jos niin haluat. Niin ja mun työnantaja on kirkko. Toki läsnäolo yhteiskunnan tiloissa edellyttää aina sitä, että siitä on sovittu etukäteen tiloja hallinnoivien kanssa ja että yhteistyön muodosta ja laadusta on kirjallinen sopimus olemassa.

Jenna Johansson, nuorisotyönohjaaja

Syyllistyin siihen. Taas.

Sarjastamme noloja hetkiä ihmiselämässä: yksinpuhelusta kiinni jääminen. Eläydyin vessan pelin edessä roolihahmooni ja sähisin kiukkuista repliikkiä vielä ovea avatessani – ja huomasin tuijottavani kasvoista kasvoihin poikaani, joka sanoi huomenta. Ei ollut ensimmäinen kerta kun tuolla tavalla nolostuin. Jo viime kesän Avioliittosimulaattorin aikaan epäilin höpötteleväni itsekseni, kun kävelin kadulla ja uppouduin silloiseen tarinaan.

Maahanmuuttovastaista poliitikkoa August Ahlqvistia esitän kansainvälisen Teatteri Kodin esityksessä nimeltä Seven Bros, joka saa ensi-iltansa Pakkahuoneella perjantaina 8.3.2019. Siinä vaiheessa on ehtinyt alkaa jo Roukalahdenkin kesä 2019. Ensimmäinen lukuharjoitus on jo neljän viikon kuluttua, helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Oletan, että sen illan merkittävin anti on roolijako.

Markku Koistinen, kappalainen

Olen ihaillut kaimani Markku Pölösen tyyli- ja kauneustajua tämän ohjaustöissä. ”Onnen maa" tai "Karjalan kunnailla” ovat kesäkuvauksia, mutta Veikko Huovisen romaaniin pohjautuvassa elokuvassaan ”Koirankynnen leikkaaja” hän keskittää tarinansa talveen.

Tarina on kaunis kuvaus sodassa päähän haavoittuneesta miehestä ja ennen kaikkea yhteisöllisyydestä, joka auttaa päähenkilöä selviytymään. Hän on suuntaamassa Kainuun korpiin tavoitteenaan leikata tuttavansa koiran takakäpälien liian pitkät kynnet. Pölönen muisteli herkistyneensä romaanista kyyneliin monta kertaa. Voin uskoa tämän, koska elokuvasta löytyy sama herkkyys ja myös visuaalinen kauneus.

Kaija Santti, vanhustyön pastori

Tapahtuipa eräässä hoivakodissa vuosia sitten. Vanha rouva, ihan elokuvien suloisen mummon oloinen kulki ohitseni rollaattorilla, edestakaisin, edestakaisin. Aina minut ohittaessani hän tokaisi: "Elämä on p____a. ( käännettynä apulantaa) . Ensin hätkähdin! Eihän hyvinkasvatettu vanhus voi noin sanoa. Sitten koetin asettua hänen asemaansa. Kotoa, ilmeisesti vasten tahtoaan hoivakotiin päässyt/joutunut, sisäinen maailma yhä enemmän muistisairauden myötä halkeileva  ja sirpaloituva. Eikö kuka tahansa sanoisi saman tuossa tilanteessa, kun tuttu ja turvallinen maailma katoaa vähitellen tai jopa yhtäkkiä ympäriltä. 

Ehkä tuo vanhus ei sopinut yleiseen, minunkin aivoihini liimautuneeseen vanhuskuvaan. Olen ollut huomaavinani, että tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa vanhuuskin kuuluu suorittaa. Eläkkeelle pääsy tarkoittaa julkkiksille ja vähemmänkin julkkiksille aikakauslehdissä ja sosiaalisessa mediassa entistä täydempää kalenteria kielikursseineen, Espanjan matkoineen, osallistumiseen, jumppaan siellä ja hölkkään täällä, oman lähimmäisen hoivaamiseen, jne jne  Jos nyt sattuu kremppoja olemaan, kiikkustuolissa tulisi istua lempeän ja utuisen näköisenä - ja jos kiikkustuoli on vaihtunut hoivakodin sänkyyn, tuon edellä kuvatun ilmeen pitäisi säilyä. Monille puuhakkuus ja täysi kalenteri  on luonteva ja iloinen osa elämää, silloin menemistä kuuluukin olla ja tekeminen ja puuhaaminen tukee sitä paljon puhuttua elämän mielekkyyttä ja positiivisuutta.  Mutta entä hän, joka mieluusti hölläisi ja nauttisi omalla tavallaan olostaan - painaako ulkoinen suorittamispakko vielä vanhanakin?  Entä hän, joka kiroilee, on pahalla päällä vanhuuden rajoitteiden takia, eikä siedä että häntä mummotellaan. Onhan hänellekin tilaa purkaa kurjaa oloaan?  Eihän hänen tarvitse naamioitua suloisen mmm/pappanaamarin taakse? Tärkeintä lienee, että jokaisella olisi lupa elää sellaista ikääntyvän elämää kuin itselle sopii - kokonaisena omana itsenään, tarvittaessa pahaan oloon kuuntelijaa ja joskus  apuakin saavana, jos paha olo painaa liikaa.  Ja kalenteriin vain itselle mieluinen - ei se, mitä luullaan odotettavan, kun on eläkeläinen / ikääntyvä / vanha. Päätän paasaamiseni vanhan rovastin tokaisuun, kun häntä pyydiettiin johonkin tulasuudeen: "Valitettavsti en ehdi, minulla on tällä viikolla parturi". 

Paavo Kerkkänen, ex perheneuvoja, eläkeläinen

Kohta on taas se aika kun joulupukin tuomasta paketista paljastuu mieleinen kirja. Ja joskus käy niin että toisesta paketista paljastuu samanlainen. Arjen tullessa riennetään sitten kirjakauppaan kuitin kanssa vaihtamaan kirjaa toiseen. Muitakin vaihtoehtoja löytyy.