Blogit

Matti Nevalainen, erityisnuorisotyönohjaaja

Maailma on hyvä ja turvallinen paikka elää, jos et tee virheitä.

On muutamia kysymyksiä, joihin vastaamalla saisin selville mitä on hyvä elämä:

1. Mitkä asiat ovat tärkeitä hyvän elämän toteutumiselle?
2. Millaista on hyvä elämä?
3. Entä, jos tulee rajoituksia (vammautumista, yksinäisyyttä, varattomuutta, sairautta), pätevätkö hyvän elämän ohjeet myös silloin?
4. Mitä asioita elämässä voi valita?
5. Miten elämä voi muuttua suunnitelmista ja unelmista huolimatta?
6. Miksi myös ihmisen omat suunnitelmat voivat muuttua?

Nyt alkaa olla jo hyvä olo. Tai eihän olo hyvä saa olla, muuten mennään metsään. Muotoillaan uudestaan: nyt ei ole päällä samanlainen paniikki kuin edellisen kirjoituksen aikaan. Mikrofonin lähettimen pitopaikkaan löytyi toimiva ratkaisu, ja vöitäkin tuli ostettua sen verran, että housut pysyvät päällä. Keskiviikkoillan koeyleisön, jonka muodosti Maarianvaaran kesäteatterin tuottaja Henri Räsänen, edessä vedetty harjoitus meni suhteellisen hyvin, koska nyt pystyi keskittymään itse tekemiseen. Parannettavaa jäi juuri sopivasti.

Räsäs-Henry antoi hyvän palautteen: olipa erikoisin esitys, minkä hän on kesäteatterissa nähnyt. Lausunto oli kehu. Roukalahdessa tehdään nyt hyvällä tavalla jotain semmoista, mikä ei ole tavanomaista kesäteatterikamaa. Oma riskinsähän tässä on. Jos yleisö odottaa alastomuutta tai alapään huumoria, se pettyy. Komiikka nousee tilanteista ja kyse on enemmän syvälle tunteisiin menevästä esityksestä kuin hekohekosta. Henry sanoi odottavansa uteliaana yleisön reaktioita.  Ne voivat olla ristiriitaiset: meistä saatetaan pitää todella paljon, mutta vaarana myös on, että kaikki eivät ymmärrä, että tässä liikutaan sekä Paulan muistoissa että nykyajassa.

Eihän se, kuten ohjaaja Kaitsu eilen illan päätteeksi sanoi, kovin hyvin mennyt. Itse asiassa se oli aivan karmea läpimeno. Mutta, kuten Kaitsu painotti, ei sen valmis pidä vielä ollakaan. Onhan meillä tämän illan läpimenon verran aikaa korjata asioita. Huomenna saattaa olla jo yleisöä, ja torstainahan on sitten kenraaliharjoitus, joissa katsomossa on sukulaisia ja kavereita. Sitten on juhannustauko ja siten koittaa sunnuntai, ensi-ilta.

Liitokset natisevat, totesi Kaitsu, ja tarkoitti löysyyttä, mitä on kohtausten ja repliikkien välissä. Riittävän nopeasti emme eilen iskeneet omia repliikkejämme kaverin repliikin perään, ja suoranaista sekoiluakin oli siellä täällä. Itse esimerkiksi olin jo heti mopoajeluni jälkeen menossa suoraan tanssilavalle soittamaan rokkia muistamatta, että baarissa pitää ensin piipahtaa. Olin jo ehtinyt aloittaa vaatteiden vaihdonkin, ja kovin puolivillaisen näköisenä ryntäsin sitten muiden perässä baariin sanomaan Paulalle, että älä usko, Mustajalka huijaa aina naisia.

Marja Liisa Liimatta, sairaalapappi, työnohjaaja, psykoterapeutti

Algoritmien huomaamaton  valta on jo osa elämääsi. Aina, kun teet tietokoneellasi tai älypuhelimellasi hakukonehakuja tai selaat niillä sinua kiinnostavaa lehtiartikkelia, tietosi siirtyvät algoritmeille. Näin olet jättänyt jälleen yhden tunnistejäljen itsestäsi tekoälyn mammuttimaiseen muistiin. Siellä tiedetään sinusta jo kaikenlaista.

Oulussa opiskeleva poika, tuleva tanssin ammattilainen, on isänsä luona muutaman yön pysähdyksellä matkallaan Lappeenrannan Kalenoista Kuopio Tanssii ja Soihin. Uskouduin äsken murheestani, josta olen tännekin kirjoittanut: yli minuutin kestävästä onnestani, joka minun on pystyttävä Luokkakuvassa ilmaisemaan ilman ainuttakaan ääneen lausuttua sanaa. Siinähän on se ongelma, että onnellinen hymy meinaa hyytyä lähes itkuksi, kun hymyillä pitää, vaikka 400-500 ihmistä tuijottaa suoraan kohti ihan lähellä. Kotona olen harjoitellut peilinkin edessä, mutta niin vain muuttuu hymy irvistykseksi.

"Käy sisäistä monologiasi", kehotti poika. Että mitenkä? Isä katsoi poikaansa yhtä uunona kuin keväällä bändiharjoituksissa Riikkaa, joka sanoi, että iske sillä tamburiinilla etupotkun sijasta takapotkua.

Ensi-iltaan on tänään tasan kaksi viikkoa. Vilkaisu harjoituskalenteriin paljastaa, että jäljellä on kenraali mukaan lukien enää kahdeksan harjoituskertaa, joista kahdessa on yleisöä paikalla. Niin sanottuja tavallisia harjoituksia on vain kaksi, kaikki muut ovat joko I tai II tai koko näytelmän läpimenoja. Pitäisi siis alkaa olla aika valmista.

Ei ole, lähelläkään. Välillä on havaittavissa pientä hermostumistakin: onko homma liiankin levällään? Luokkakuva on silläkin tavalla haastava näytelmä, että bändin mukana olo ja toisen näytöksen runsaat pukujen vaihdot ovat tuoneet pakollisia paneutumisia asioihin, jotka ovat vieneet aikaa varsinaiselta harjoittelulta. Torstaina esimerkiksi piti harjoitella ensimmäistä kertaa musiikkikohtauksia koko bändin ja esityksessä oikeasti käytettävien soittimien voimin, mutta emme harjoitelleet. Äänimies Krisu varoitteli jo harkkojen alussa, että tekniikan vaatimat säädöt vievät aikaa, kun yksittäisiä soittimia on paljon, ja kun säädettävänä on myös monen eri laulajan vaatimat äänet.

Kaija SAntti, pastori

Hän istuu pöydän ääressä. Sidottuna pyörätuoliin, ettei vain kaatuisi lattialle. Jalassa Reino-tossut, Aino-tossut, lämpimät sukat. Anova katse osuu tiukasti suoraan sisimpääni. "Auta! Pitäisi päästä kotiin! Olen tässä, enkä itse pääse irti. Kotiin pitäisi jo joutua!"  

Totean: "Sinulla on koti-ikävä, koti on ollut sinulle tärkä paikka!" 

Tänään... tai tjaa, eilen, kello onkin jo tätä kirjoittaessa yli puolenyön... minä sen sain: mopon. Pappatunturin. Erilainen se tosin on kuin se Pappatunturi, jolla ajelin Iisalmessa Porosuon kylällä 1970-luvun puolivälissä. Ja sepä meinasikin aiheuttaa hankaluuksia heti ensimmäisessä harjoituksessa.

Viime kesänä siis ajoin näyttelijäkollegani Johannan auton päin puuta. Halukkaat voivat käydä lukemassa siitä viime kesän blogikirjoitussarjastani. Tänä kesänä minun pitää ajaa 15-vuotiaan Ossin hahmossa mopolla, joka on hiukan erilainen kuin se, jolla ajoin omina teinivuosinani. Tämä polkaistaan käyntiin polkimesta, joka pitää muistaa nostaa ylös käynnistyksen jälkeen, muuten se on jarrupolkimen päällä. Tänään muistin, mutta muistanko sitten esityksessä, kun 400-500 katsojaa tuo jännitystä mopoilijan sieluun?

Markku Koistinen, Enon kappalainen

”Aika kuluu nopeasti” on kliseinen sanonta, mutta se on raivostuttavan totta. Jokin muu tuntuu etenevän, samalla kun itse tuntuu polkevan paikoillaan.

Sauli Niinistö seisoo Jenninsä kanssa minua vastapäätä. Meitä erottaa tie, turvanauhat ja turvamiehet. Saulilla seurueineen on väljempää toisella puolella, mutta me muut seisomme kymmentuhatpäisen ihmisjoukon puserruksessa Jukolan viestin lähtöalueella 2017 ja odotamme starttia.