Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Vielä riittää tallattavaa

Olavi Uusivirta sen niin hienosti äsken sanoi Radio Suomessa Pekka Laineen Ihmemaassa: musiikki on kuin päiväkirja. Tietty biisi johdattaa tiettyyn hetkeen ja tunnetilaan, joka puolestaan voi avata kokonaisen ketjun muistoja ja johtaa mielleyhtymästä toiseen. Yhden haastattelun aikana tajusin itse käyväni läpi oman elämäni 70-luvulta tähän päivään.

 

Kikka Pohjaväreen ensimmäisestä Nuorten sävellahjan juonnosta se alkaa, mielleyhtymieni ketju. Olin ujo maalaispoika mutta teini kuitenkin, suurten haaveiden siivittämä nuori. Kaukana edessä päin oli vanhenevan ylipainoisen miehen kömpelyys, joka pistää menemään portaikotkin varovasti askelma kerrallaan. Nyt lennähdin loikkimalla kellarin portaat alas, että ehdin lisätä saunan uuniin puut ja loikkia vielä portaat ylös takaisin radion ääreen ennen seuraavaa biisiä. Terkkujen lukuahan minun ei tarvinnut kuunnella, sillä kukapa minut nyt Sävikseen haastaisi.

Sävis tuli lauantaisin, jolloin saunan lämmitys oli minun tehtäväni. Sauna ja sementtiset portaat, joissa jo aisti kellarin viileän kosteuden ja puuhalkojen tuoksun - ja pölyn. Oli lämmin elokuinen päivä, jolloin kippasin kolukärrin lastin kellarin ikkunan viereen. Pöly leijaili, kun nakkelin koivuhalkoja alas saunan vieressä olevaan tilaan. Hyräilin radiosta kuultua tuoretta Junnu Vainion sanoitusta: hei huomenta Suomi hyvin pyyhkii. Haaveilin Kaisasta, luokkakaveristani, joka oli viettänyt kesän töissä Ruotsissa. Oli alkamassa lukion toinen vuosi, jonka aikana Kaisa pysyi yhtä etäisenä kuin ensimmäisenäkin vuonna mutta kuitenkin läheisempänä kuin Katriina, keskikouluaikainen ihastukseni, josta tuli huipputekijä pohjoismaisen kirjallisuuden kääntäjänä.

Katriinan näin joskus 90-luvulla, kun tulevan ex-vaimon kanssa oltiin seuraamassa Pyynikin kesäteatterin esitystä. Mielessä käväisi, että menisiköhän moikkaamaan. Terve, muistatko? Oltiin samalla luokalla Iisalmen yhteislyseossa. En mennyt kun pelkäsin, että Katriina vastaa, että en muista. Ja mitäpä tuossa olisi muutenkaan juteltavaa ollut. Kävelin ohi moikkaamatta.

Katriina muuten on suomentanut kotimaistakin ruotsinkielistä kirjallisuutta. Kjell Westön Älä käy yöhön yksin on semmoinen tarina, josta jonkun pitäisi tehdä elokuva. Westö kuvailee romaanihahmonsa Arielin tekemää 60-luvun biisiä tavalla, että haluaisin kuulla sen laulun. Eihän sitä vielä voi kuunnella, koska toistaiseksi sen on säveltänyt vain romaanihenkilö Ariel, mutta jos tarinasta tehtäisiin elokuva, jonkun olisi pakko säveltää se, niin olleellinen osa tarinaa se on.

Westössä ihailen tapaa, jolla hän kuvaa Helsingin historiallista kehitystä, jossa hänen ihmisensä niin luontevasti elävät. Missä kuljimme kerran ilmestyi vuonna, jolloin Joensuussa uutisoitiin Penttilänrantaan nousevasta uudesta uljaasta kaupunginosasta. Kuljin pitkin Pielisjoen rantaa ja mietin, että samanlaista vaihettahan me elämme nyt Joensuussa kuin Westön kirjan kuvaamassa Helsingissä: kaupunki kasvaa aivan erilaiseksi. Oli kevätilta ja puhuin puhelimeen, josta kuulin naisen kertovan, että juna on parin tunnin päästä Joensuussa. Tuliaisinaan naisella oli levy, jota kuuntelen nykyisin vain silloin, kun mielentila on sen kuunteluun sopiva. Suloisiahan ne muistot ovat mutta samalla myös kirpaisevan haikeita.

Huoh. Lumityöt on tekemättä. Kaipa tuonne pitää mennä puurtamaan, kunhan tuo Jake Nymanin ohjelma loppuu. Teemana on tänä sunnuntaina kahden polven musiikintekijät. Pitänee lopettaa haikailu ja soveltaa edessä olevan elämän ohjenuoraksi sen nuoremman Sinatran laulamaa lausetta. These boots are still for walking.

Akateeminen hapatus
Aristoteleestä Audi-mieheen
 

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
175 artikkelia
Tutkailua
25 artikkelia
Aimo Salonen
141 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä