Somesuhaaja

Blogin takaa löytyy pohjoiskarjalainen yliopistossa opiskeleva tekstityöläinen. Koulun ohella työskentelen toimittajana kaupunkilehti Karjalan Heilissä.
Motto: Mielenvikaisia ihmisiä on olemassa siksi, että me muut hullut tuntisimme itsemme viisaiksi.

Tulkaa työpaikat takaisin, ja olkaa niin kuin ennenkin!

Sain elämäni ensimmäisen työpaikan kun olin 16-vuotias. Elettiin vielä sellaista aikaa, että ei ollut sähköistä hakua. Se oli hyvää aikaa se. Työtä haettiin astumalla firman ovesta sisään ja kysymällä, onko johtaja paikalla. Katsekontakti, kättely ja ensivaikutelman perusteella jo tiedettiin, onko mahdollisuuksia vai ei. Kuulin myöhemmin, että sain työpaikan pomon intuition perusteella, vaikutin reippaalta ja ahkeralta. Ja voi pojat, että olinkin.

Seuraava työpaikka tuli samalla tavalla. Työhaastatteluun pääsivät kaikki hakijat ja siinä kasvotusten oli helppo jutustella. Työ seurasi toistaan ja poiki lisää töitä, mutta ilman sitä ensimmäistä työpaikkaa ei olisi saanut niin sanotusti pulloa edes korkattua. Olisiko sitä tullut koskaan, jos olisi pitänyt lähettää työhakemus kirjeitse ilman välitöntä ihmiskontaktia?

Tämän päivän työnhakuprosessissa työnantajat hakevat hyviä tyyppejä, mutta kutsuvat haastatteluun pelkkien hakemusten perusteella. Miten lie uskaltavat? Ihmisen persoona ja todellinen olemus ei välity paperilla eikä etenkään sähköisesti, missä ei edes näy henkilön käsialaa. Toinen virhe on käyttää erillisiä rekrytointifirmoja, joten työntekijän mahdollisuudet kohdata mahdollinen tuleva esimies ennen valituksi tulemista heikkenevät.

Miten kukaan uskaltaa ulkoistaa niin tärkeän asian, kuin työntekijän palkkaamisen? Itse työnhakijana karttaisin työpaikkoja, joissa pomo ei halua itse valita alaisiaan. Se kertoo siitä, että työnantaja ei anna mitään arvoa hakijan persoonalle ja kenties myös siitä, että kyseessä on niin iso yritys, että pahnan alimmaisena uurastavat muurahaiset ovat helposti pois potkittavissa, kun tulee aika karsia kuluja. Isojen firmojen John Doet sitten kuvittelevat olevansa arvokkaita ihmisinä sillä työhän määrittelee ihmisen arvon, vai eikö?

Kuinka monta mahtavaa persoonaa jääkään kutsumatta haastatteluihin vain sen takia, että he eivät ymmärrä kehua itseään maasta taivaisiin hakemuksissaan ja hioa siitä teknisesti täydellistä? Vaatimattomuus rumentaa työnhakuprosessissa. Kaikki saadaan näyttämään hyvältä paperilla. Missään ei kuitenkaan opeteta työhakemuksen oikeaoppista laatimista ja vaikka opetettaisiin, niin se olisi turhaa, sillä työnantajapuolella ovat uhanneet, että väärin laadittu työhakemus estää työhaastatteluun pääsyn. Miten voi olla väärin laadittu työhakemus? Kuulema sellainen on, että kirjoitat sinne asioita, joita työnantajaa ei kiinnosta.

No mistä hakija tietää että mikä kiinnostaa, ja mikä ei? Täytyy pelata varman päälle, eli laatia hakemus joka on persoonallinen kuin villapaita humanistilla. Ei saa silti olla liian persoonallinen, mutta täytyy erottua. Sinne voi sitten keksiä ummet ja lammet kaikkea muka kiinnostavaa. Neuvovat viisaammat, että pitää ujuttaa sinne hakemuksen sekaan jokin mieleenpainuva asia. Erittäin vaarallinen neuvo!

Kun lähdetään keksimällä keksimään jotain pikkutwistiä sinne väliin, saattaa oikeasti pilata loputkin mahdollisuutensa päästä haastatteluun. "Asuin äitin luona kolmekymppiseksi" on kyllä tieto, mikä jää mieleen. Samoin "Käytän pyöräilykypärää kun ajan avoautollani" jää kyllä hakemusta käsittelevän henkilön mieleen myös. Pääseekö näillä tiedoilla haastatteluun? Epäilen.

Nykyisin pitää olla niin kamalan hip, in ja pop. Ihmisten täytyy nykyisin brändätä itsensä ja brändin luomiseen käytetään LinkedIniä, Twitteriä ja Facebookia. Sosiaalisessa mediassa täytyy olla edustettuna hyvin, eikä missään nimessä saa näyttää todellisuutta jakamalla kuvia perjantaipullosta tai Tallinnan reissusta. Kuulema Facebookiin kuulumattomuutakin pidetään epäilyttävänä, että on jotain salattavaa jos et siellä irvistele meidän muiden lampaiden kanssa.

Työnantajia ei siis kiinnosta se millainen työntekijä on oikeasti, vaan se mitä hän esittää olevansa. Ihmisten täytyy verkostoitua, eli lipoa niin monta mahdollista ruskeaa reikää kuin vaan ehtii. Menkööt talonmiehet ja nuohoojatkin, ne kun saattavat olla sen ison vihreän ketjun johtajan sukulaisia. Rekrytointitapahtumat ovat täynnä hampaansa vaseliinilla rasvanneita lipeviä itsensä brändääjiä, jotka onanoivat omalle peilikuvalleen ja käyttävät termejä "innovatiivinen" ja "life style". Modernin loft asuntonsa uumenissa sitten työntelevät nuppineuloja varpaankynsiensä alle, että tuntisivat edes jotain. Semmoisissa rekrytointitapahtumissa tulee tavalliselle pallerolle aika orpo olo ja tekee mieli laulaa: Tulkaa työpaikat takaisin,ja olkaa niin kuin ennenkin!

Ja koska ilmeisesti sähköinen hakemus ei ole vielä lamaannuttanut kaikkia työnhakijoita täysin, on yleistymässä uusi työhakemusmalli, eli videohakemus. Melkein haluaisin olla kärpäsenä katossa seuraamassa, kun 15 vuotta työkkärin luukulla masentumassa käynyt pitkäaikaistyötön ryhtyy kuvaamaan älypuhelimellaan videohakemusta, jonka oikeaoppisesta laatimisesta ei ole hajua edes työnantajalla. Tästä seuraa se, että videohakemuksista ei tiedä haetaanko niillä kilpailijaksi Napakymppiin, vai töihin. Koska hakemuksen kuvaaminen jännittää niin paljon, ottavat hakijat rohkaisuryyppyjä ja lopullinen hakemus on jotain Kuutamosonaatin ja Roudasta Rospuuttoon rainojen välistä.

"Se on Romppasen Rrrrrami Riäkkylästä tässä terrrrrrve ja päevvää että pätkähti *kainalopieru*. Tämmöse sähköse hakemuksen käskivät työkkäristä lähettämmää, että tässä sitä nytte sittte ois ...ja jottaiha se pitäs tässä kerttoo ihestä...minoon tämmöne nelikymppine muallaisjantteri ja töitä vaillak...Hitssoon, sahhoon, vahhoon ja rassoon...vua eipä tuota ossoo mittää tämän kummemppoo huastella, kaikki kivat pomot ottakkee yhteyttä!!!" Jos ei capslockilla ja comic sansilla ryyditetty sähköinen hakemus eliminoinut mahdollisuuksia päästä työhaastatteluun, niin videohakemus pitää siitä kyllä viimeistään huolen.

Eivät suomalaiset halua olla videokameran edessä nöyryytettävänä, me olemme ujoa kansaa. Eipä sillä, ei näitä tämän päivän työpaikkoja edes osaa tavan ihminen hakea. Vilkaisu Oikotien työpaikkoihin aiheuttaa migreenin, kun ei ymmärrä että onko hienon tittelin takana kenties siivoustiimin päällikön pesti vai astronautti Nasalle.

Nämäkin työtehtävät kuulostavat enemmän siltä, että pääroolissa olisi Steven Seagal, ei Romppasen Rami. "Payroll Specialist". "Full stack Developer". Parempi jättää hakematta, varmuuden vuoksi, voipi vielä joutua puhumaan enklantia.

Työelämälle on käynyt niin, että sähköinen hakemus on vain esimakua siitä, mitä on tulossa. Tällä hetkellä palkataan robotin lailla työskenteleviä ihmisiä, joten hakemusten täytyy olla kuin robotin laatimia. Kun tekniikka kehittyy, ihmisrobotit potkitaan pois varmemman mekaanisen uurastajan tieltä. Tämän päivän koodaajamultitalenttitekijä on tulevaisuuden hitsari, eli joku tehokkaampi tekee hommat tulevaisuudessakin paremmin.

Tällä hetkellä valtaosa vapaina olevista työpaikoista vaatii erikoisosaamista, jota ei suurimmalla osalla pitkäaikaistyöttömistä ole. Ei 20 vuotta hitsarina toiminutta ihmistä voi noin vain jatkokouluttaa koodaajaksi, villakoirakin on kiinnostuneempi siitä hommasta kuin se duunari. Jos siis oikeasti halutaan niitä persoonia isolla p:llä, niin otetaan takaisin käyttöön työhakemusmalli niiltä ajoilta, kun napakka kädenpuristus ja sopivan tiivis katsekontakti takasivat hyvän ensivaikutelman, ja kun hyvän työntekijän ominaisuus oli aitous, eikä kyky manipuloida rekrytoijia. Sitäpaitsi olen aidosti kiinnostunut kuulemaan, millaisen videopelin kehittäisi Rääkkylän oma John Doe, eli Romppasen Rami.

 

 

 

 

Puhelinlankojen laulusta pilvipalvelun valitukseen
Suuri paasto ja ramadan
 

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
179 artikkelia
Tutkailua
27 artikkelia
Aimo Salonen
141 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä