Somesuhaaja

Blogin takaa löytyy pohjoiskarjalainen yliopistossa opiskeleva tekstityöläinen. Koulun ohella työskentelen toimittajana kaupunkilehti Karjalan Heilissä.
Motto: Mielenvikaisia ihmisiä on olemassa siksi, että me muut hullut tuntisimme itsemme viisaiksi.

There's no business like kiinteistöbusiness

Kiinteistövälitysbisnes on ala, joka tulisi Suomessa räjäyttää kokonaan auki.

Koko ala on niin kirjava, että käsi ojossa tienestejä janoavia on enemmän, kuin maksajia. Sen takia menossa on jatkuvasti "ostajien markkinat" luomassa illuusiota siitä, että ostaja on pelin vahvin lenkki. Esimerkkinä talokaupasta voidaan käyttää suomalaisille ah niin rakkaan rintamamiestalon ostoprosessia. Rintamamiestalojen, eli rintsikoiden, ostajat koostuvat kahdenlaisista ihmisistä. Tässä tekstissä ei tällä kertaa käsitellä niitä masokisteja jotka ovat uusintakierroksella rintsikan ostossaan, vaan keskitytään niihin keltanokkiin, jotka eivät totisesti tiedä mitä tekevät. Rintamamiestalojen yhteydessä törmää poikkeuksetta termiin "nostalginen", mikä on välittäjien käyttämä synonyymi "helvetin vanhalle". "Maalaisromanttinen" tarkoittaa hilseilevää maalipintaa, ja "persoonallinen huonejako" sitä, että talossa ei ole yhtään käytännöllistä tilaa.

Kiinteistövälittäjä on se tyyppi,  joka keksii mitä mielikuvituksellisempia synonyymejä ikäville asioille saaden ne kuulostamaan hienoilta. Välittäjän ainoa päämäärä on elättää itsensä välityspalkkioilla, jonka heille maksavat myyjät. Ostaja on se henkilö, joka mahdollistaa välittäjän palkan saamisen. Välittäjä ei siis ole puolueeton, päinvastoin. Sen takia on sinisilmäistä edes olettaa, että välittäjä olisi rakennustekniikan asiantuntija, mitä vähemmän tietävät, sitä autuaampia he ovat. Homepommeja välitetään kuin kuumia perunoita ja toivotaan, että joku tollo ottaa kopin.
Ostajalla ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, ja ostajan oikeusturva lepääkin tämän omissa käsissä. Sen vuoksi on olemassa sellainen jännä juttu, kuin ostajan selonottovelvollisuus, jonka merkitys tavikselle on yhtä selkeä kuin kohta asuntoesitteessä: "energiatodistus= ei ole". Ostajan "tukena" asuntokaupoissa on kuntotarkastaja. Näistä kiinteistöbisneksen kameleonteista kerron myöhemmin hieman lisää.

Mikä onkaan sopivampi uhri kiinteistöbisneksen alttarille, kuin ensiasuntoaan ostamassa oleva nuoripari? Ensiasuntoaan ostavat ihmiset haeskelevat yhteistä kotia sydämellään, eivät järjellään. Kolmessa kerroksessa olevat kummallisen muotoiset tilat eivät näitä nuoria jalkapareja vielä riitä säikäyttämään.
Maalaisromanttisessa rintamamiestalossa käyskentelevät symppikset ihastuvat nostalgisesti narahtaviin vintinportaisiin ja maakellarin tuoksu linkittyy aivojen limbisen järjestelmän ansiosta ihaniin kesiin mummolassa, eikä suinkaan sädesieneen tai runkoon asti levinneeseen kosteusvaurioon. Painovoimainen ilmanvaihtokin tarkoittaa sitä, että kesällä voi avata tuvan ikkunan ja päästää sisään auringonsäteet ja linnunlaulun. Ei mitään moderneja, liian tiiviitä pullotaloja, vaan raitista ulkoilmaa! Ai astmaatikkoja olette? Ennen vanhaan ei ollut astmaa kertoileepi välittäjä, koska ihmiset hengittivät painovoimaista ilmaa, eikö? Homekoirien käyttö talossa estetään välittäjän muistellessa sitäkin kertaa, kun joku koira oli haukkunut aivan koko talon ja talo oli purettu runkoon asti ilman mitään merkkiäkään kosteusvauriosta. Jyrkkä ei homekoirille, noille talokauppojen ainoille oikeasti puolueettomille poloisille.


Välittäjä kulkee koko neitsytmatkan nuoren parin rinnalla taloesittelyssä ja maalailee romanttisia kuvia siitä, miten talo on kestänyt pystyssä komeat viisikymmentä vuotta, joten ei ole mitään syytä olettaa, että se ei olisi siinä vielä toisen mokoman. Välittäjä ei kerro, että talon entinen omistaja on sidottu vanhustenkodin punkkaan lepositeillä vaikka ikää ei ole vielä kuin pikkuisen reilut seitsemänkymmentä. Ei kerro, koska ei tarvitse. Myyjän ennenaikaisesta vuodelevosta kiittäminen on omakotitalon töitä ja kaksi kertaa vuodessa tapahtuvaa fyysisesti raskasta vedenpumppausta kellarista, loppumattomia korjauskohteita ja kylmien talvien pahentamaa reumaa ja halvaantumista joka aiheutui siitä, kun mummeli vielä talossa asuessaan vieri kolmesti viikossa pää edellä vintin hengenvaarallisen jyrkät raput alas.


Välittäjä ei kerro, että rintamamiestalon arvo on pelkkä tontti miinus purkukustannukset, ja että kyseinen lautaläjä on raavittu kasaan sotien jälkeen nopeammin kuin 60-70 luvulla rakennetut paljon parjatut tasakattotalot. Nykyrakennustekniikan höpöhöpöenergiamääräyksiä mollatessa unohdetaan myös mainita, että rintamamiestalojen peruskuntoisiin yläkerroksiin ei kuulu sinne jälkikäteen asennettu ja ympäriltä hengittämättömäksi muovitettu sisäsuihku tai lisäeristäminen ilman koko rakennuksen räjäyttämistä atomeiksi.
"Pistätte kato konesaumatun peltikaton ja pikkusen lisäeristystä vintille, se on about kymppitonni ja sillä hyvä. Kellarinkin voi aivan hyvin eristää sisäpuolelta, kun sokkeliin on isäntä kahekskyt luvulla vedelly vedeneristeen tonne ulkopuolelle. Ai miten niin ei ollu 80-luvulla vesieristettä? No siis tää isäntä oli aikaansa edellä ja oli itse valmistanu sellasen lipeästä ja sammaleesta, tosi hyvin kestänyt nääthä sä, kellari on sisältä ihan kuivan olonen."

Kaikki mahdolliset tulevat korjaustoimenpiteet sivuutetaan varsinaista työmäärää vähättelevillä sanoilla "eihän se ole kuin vetäistä pari maalikerrosta" tai "äkkiäkös noin näppärä mies sutaisee eristevillat uusiksi". Hämmentävän monen välittäjän tuttu on myös tekaissut rintsikan peruskorjauksen kesälomansa aikana, tai piikkaillut viikonlopun aikana 30 neliötä kellarin betonilattiaa ja viikon päästä onkin ollut jo valmis spaosasto. Pientä pintaremonttia rintamamiestalossa luvassa vaan, siis.


Pahimmassa tapauksessa esittelyhetkellä mukana karmeja kepillään paukuttelemassa on talon ehtoinen isäntä, jonka rakennustekninen asiantuntemus perustuu aikanaan Karjalan kannaksella ryssien räjäyttämän savusaunan jälleenrakentamiseen ja salaojista kysyttäessä hän ryhtyy muistelemaan muinaista suo-ojaa, jossa hän piilotteli neuvostosoldaateilta. Isäntä on hellyyttävän ylpeä talostaan ja kuvailee mahtipontisesti, kuinka jokaikinen lauta on rakkaudella naulattu. Isäntä kuvailee, kuinka hän joka kevät piti huolen siitä, että kellariin valuneet sadevedet äyskäröitiin pois ennen niiden kuivumista. Äyskäri, eli Moralla auki revitty Mehukatti-kanisteri tulee tietysti talokaupan kylkiäisenä. Märät läntit betonissa ovat muistoja siitä keväästä, kun isäntä makasi jalka paketissa peräkammarissa eikä kyennyt äyskäröimään. Vaimo oli kuitenkin vedet asianmukaisesti sanomalehdellä kuivannut.
Isäntä muistaa, kuinka vanha peltikatto korjattiin vävypojan toimesta sen jälkeen, kun vanha katto oli tullut välikatosta läpi "joskus heti Kekkosen uudelleenvalinnan jälkeen". Tästä muistona on yläkerran sisäkatossa oleva puolen metrin ruskea valumajälki, joka kuulema on ihan kuiva jo. Että ei ihan oikeasti niitä homekoiria turhaa räksyttämään, vaan pintakosteusmittari osoittamaan, että kuiva on.


Kun välittäjä on vaihtanut muutaman hassunhauskan sutkautuksen isännän kanssa, kun nuoripari on visioinut itsensä rintsikan rappusille vilkuttamaan pihamaalla tanhuaville nauraville lapsilleen, on aika marssittaa sisään asuntokauppojen Lucky Luket, eli nuo tekstissä aiemmin sivuutetut kuntotarkastajat. Sivuuttaisin nytkin, jos voisin.
Kuntotarkastaja on se kaveri, joka kertoo puolueettoman mielipiteensä talon kunnosta, mutta pidättää oikeuden muuttaa mielensä myöhemmin. Tarkastusraportit koostuvatkin sen vuoksi niin kryptisistä teksteistä, että edes Robert Langdon ei niitä osaisi tulkita.

Kuntotarkastaja on kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen "omituinen höpöttäjä"-sketsihahmon ja Kari Hietalahden esittämän Kesämiehen jälkeläinen. "Mie en saa puhuu sädesienist, sit mie en saa kertoo kapillaarikatkoist, sit mie en ainakaa saa kertoo sadevientien ohjauksest tai tuuletusaukoist..jääpuikoist räystääl ei saa puhhuu..." . Peteliuksen kysyttäessä mykistyvä hahmo astuu esiin silloin, kun kuntotarkastaja haastetaan käräjille selittämään mystisiä lausuntojaan, jotka aikanaan saivat ostajat vakuuttuneiksi siitä, että talo on ehkä ihan terve. Koska kuntotarkastajat kuitenkin nauttivat kunnanlääkärin kaltaista luottamusta ja pankitkin vaativat heidän palvelujensa käyttämistä, ei ostajien autakaan kuin pistää kädet ristiin ja toivoa, että arpa voittaa ja tarkastajaksi valikoituu henkilö, joka saa jumalilta bonuksia jokaisesta kirjaamastaan rakennusteknisestä virheestä. Hyvän kuntotarkastajan löytäminen vastaakin noin kahtatoista yhtäaikaa bongattua neliapilaa.


Siihen on vissi syy, miksi rintsikoita myydään eniten kevät- ja kesäkaudella. Kukaan ei muistele niitä horrostalvia mummolassa, eikä äidin kauhistunutta ilmettä kun isä ilmoitti, että kesälomalla mennään taas porukalla maalle, ja miten iskä katosi vaarin kanssa viikoksi kellariin. Nostalgia myy, ja vaikka järki sanoo, että talon tekninen arvo vastaa sen rakennusvuotena lanseeratun Muumimukin tämän päivän hintaa, taloista ollaan valmiita maksamaan uuden talon verran. Kaikki olisi kunnossa, jos kiinteistöbisneksessä olisi mukana edes yksi toimija, joka työskentelisi ostajan edun mukaisesti ja haluaisi myydä taloa faktoilla, eikä mielikuvilla ja utopioilla.

Sen takia talot tulisi hinnoitella niiden teknisen käyttöiän ja sen hetken kunnon mukaan ilman talvisotalisää. Välittäjien ei pitäisi papan mieliksi laittaa lisähintaa sille, että 60 vuotta sitten isäntä veisteli lattialankut omin käsin. Eivät niitä robotit veistä vieläkään, vaan työmiesten kädet. Kuinka paljon vastaavan mökin rakentaminen maksaisi tänä päivänä, jos työnhintaa ei huomioida tai tiukentuneita rakennusmääräyksiä, jotka edellyttävät tyystin erilaista rakennustapaa?

Parhaimmillaan rintamiestalot ovatkin sellaisten asukkaiden käsissä jotka ymmärtävät, mihin ovat ryhtymässä. Vanhan talon ostamista tulisikin ajatella samoin kuin itseään huomattavasti vanhempaa puolisoa valitessa. Vaikka ulkopuolen saisikin fiksattua, sisuksen vanhenemista ei voi estää. Vanhus prakaa jossain vaiheessa, mitä vanhempi tapaus, sitä nopeammin. Vanhaa kaliiberia olevat talot ja ihmiset tulevat ennenpitkää teknisen käyttöikänsä päähän ja vaikka "entinen omistaja"tai äiti kehuisikin maasta taivaisiin, puhuu siinä aina osittain tunne, eikä järki. Vanha on vanha ja se ken sellaisen ottaa, on parempi olla valmis sitä asianmukaisesti huoltamaan.

Talokauppojen jälkipyykkiä puidaankin nykyisin paljon käräjillä, jossa ostajien siniset silmät vaihtuvat tummanpuhuviin. Pimitettyjä tietoja, salattuja korjaustoimenpiteitä, huolimattomia huoltotoimia. Käräjäoikeuksien ennakkotapauksista ei voi päätellä mitään, sillä myyjän vastuu riippuu siitä, kuinka tarkasti ostajat ovat ymmärtäneet kysyä. Lisäksi on vanhojen talojen alkuperäisasukkaita jotka eivät itsekään ymmärrä, että vanhaa taloa ei voi onnistuneesti "osittain peruskorjata" ilman, että talosta tulee ajan myötä asumiskelvoton. Jokainen tuntee jonkun, joka on tehnyt epäonniset talokaupat ja jollain tasolla joutunut kusetetuksi. Mutta kukaan ei tunnu tuntevan myyjää, joka on myynyt tietentahtoen viallisen tönön.

Lepääkö kiinteistöbisnes siis onnenkantamoisen varassa, ja missä salaojassa piileskelevät myyjät, joiden pitäisi ottaa myymästään pommikiinteistöstä vastuu?

Aurinko, tuo velikulta
Mutta onko musiikilla ylipäätään merkitystä
 

Bloggarit

Tutkailua
4 artikkelia
Taivastelua
132 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
132 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä