Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Pelko ja himo

Tietääkö joku miten Amilla meni? (kysymys Facebookissa). Kuule Pia, hyvin: puntti tärisi ja mikrofoni, ääni ymmärtääkseni ei. Eli esiintymisjännityksestähän nyt puhutaan.

 

Olin torstai-iltana Pohjois-Karjalan kirjallisuusyhdistys Ukri ry:n matineassa yhdessä aika monen oikean kirjailijan kanssa. Jo eilen (ei kun toissapäivänä, kellohan on nyt 00.06 perjantaina 20.11.2015) jaoin sosiaalisessa mediassa tuskaani, kun pitää mennä yleisön eteen pitämään 5-10 minuuttia kestävä puheenvuoro, vaikka olen aina jännittänyt armottomasti julkisia esiintymisiä. Tai hitot se enää mitään tuskaa oli. Jännityksestä huolimattahan minä oikeasti olen alkanut nauttia näistä tilanteista: hirveä palo on päästä yleisön eteen, Samaan aikaan pelkään esiintymisiä ja himoitsen niitä.

Mutta mistä ihmeestä tämä suomalaisten esiintymisjännitys oikein kumpuaa?

Lapsena olin kova puhumaan ja keräsin runsaasti ihailevia katseita ja kommentteja. Koulussa, viimeistään keskikoulussa (minähän olen syntynyt 1959 eli aikana ennen peruskoulua), huomasin jännittäväni armottomasti luokan edessä pidettäviä esitelmiä. Hirveästi en halua muistella niitä katastrofeja, kun puhuminen meni poskelleen värisevän äänen takia.

Mikä sai aikaan muutoksen?

Joskus kuvittelin, että se on opittua: kun puhumisesta nauttiva pikkupoika näki, että muut jännittävät julkista puhumista, hän oppi, että tässä on jotain jännitettävää. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Ensimmäiset jännityksen oireet muistan kokeneeni joskus vuonna 1968, kun menin Iisalmen maalaiskunnan Laidinmäen kansakoulun kuusijuhlassa (niin niitä koululla pidettäviä koko kylän joulujuhlia kutsuttiin) lausumaan runoa: kilahti kello ja aisa, äidin sylistä turvaa etsii jo pikkuinen Kaisa...

Ei minulle kukaan siihen mennessä ollut näyttänyt esiintymispelon mallia, mutta silti muistan kiristävän tunteen vatsanpohjassa, kun hiihtomonoissani marssin yläluokan korokkeelle lausumaan runoani. Ääneni muuten ei silloin värissyt, vaikka lausuntataiteeni ei ehkä kovin hienovaraisia vivahteita sisältänytkään. Myöhemmin se alkoi väristä, ja aikamiehenä tein päätöksen, että paskat: jos minusta ei ole esiintyjäksi, niin ei minun ole pakko mennä esiintymään. Lehtitoimittajalle riittää, että osaa sivallella sanaisella säilällä kirjoitetussa muodossa.

Sitten satuin kirjoitamaan kirjan. Ei sitä valtakunnallisesti tunneta, mutta paikallisesti se kyllä on sen verran iso asia, että olen puhunut maakuntaradiossa (nauhoitetusti tosin), kantakapakassani kirjaa julkistaessani, nyt torstai-iltana Ukrin matineassa. Kesällä taisin puhua myös Joensuun oopperayhdistyksen bussin mikrofoniin Savonlinnan-reissulla, kun oopperayhdistyksen johtava rouva sitä pyysi. Perskutarallaa, tykkäsin!

Nythän on niin, että nämä viralliset julkiset esiintymiset ovat menneet ihan kivasti, ja vapaamuotoisesti nousuhumalassa - niin kuin nyt vaikka noin tunti sitten ennen kotiutumistani kantakapakastani - puhuessani tiedän olevani jopa hyvä esiintyjä.

Kiehtovaa. Tiedä mihin tässä vielä päätyy.

Kettinki-ihmiset
Kuskitaan taas! - Taaskitaan: Kuis?
 

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
119 artikkelia
Aimo Salonen
118 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia
Jussi Viljala
1 artikkeli

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä