Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Musiikki on sisällämme - meidän jokaisen sisällä

Mitä yhteistä on amerikkalaisilla huippuluokan step-tanssijoilla ja Roukalahden kesäteatterin näyttelijöillä? Musiikki - se, että rytmit ovat kaikkien meidän sisällä, ja kaikkien meidän on mahdollista päästää ne irti.

 

Oivallus tuli, kun katsoin eilen Yle Teemalta American Tap -dokumenttia, missä tanssija kertoi suhteestaan bändiin ja totesi, että hän pitää kroppaansa yhtenä soittimena ja itseään osana bändiä. Läpi koko dokumentin kulki ajatus, että steppi on toisten kuuntelua ja sisällä jylläävän musiikin vapauttamista.

 

Tulipa mieleen Meidän luokan viimeiset koronarajoituksia edeltävät harjoitukset. Musaharkathan ne olivat, musiikkivastaavamme Laura Vuorjoki-Elon vetämät. Jo aiemmissa Lauran vetämissä harjoituksissa oli luotu luottamus: Laura ei välitä siitä, kuka osaa soittaa tai laulaa ja kuka ei, hän lähtee siitä, että kaikki tekevät, ja kaikkihan tekevät. Ällistyttäviä asioita oli saatu aikaan jo alkulämmittelyissä.

 

- Aloitetaan tämmöisellä yksinkertaisella rytmillä, sanoi Laura ja alkoi tömistellä jalkojaan: töms, töms, töms, töms...

 

Laura tömisteli ja me tömistelimme perässä. Sitten Laura otatti mukaan kädet. Töms, töms, tap, tap, töms, töms, tap, tap, töms...

 

Seuraavassa vaiheessa tömistelyä ja taputtelua monimutkaistettiin. Jalat tömistelivät omaa perustahtiaan, mutta käsien taputteluun tuli yhä monimutkaisempia kuvioita. Laura vielä lisäsi kierroksia jakamalla meidät ryhmiin ja pistämällä jokaisen ryhmän tömistelemään ja taputtamaan omaa kuviotaan. Hittolainen, se toimi! Roukalahden Kivekkäiden omistaman kylätalon salissa soi aikamoinen musiikki, vaikka suurin osa meistä ei pidäkään itseään erityisempinä muusikkoina. Laura oli saanut jo alkulämmittelyssä luotua luottamuksen omaan itseen ja kavereihin.

 

Tultiin toistaiseksi viimeisiin Meidän luokan harjoituksiin torstaina, jolloin maan hallitus oli jo antanut rajoituksen korkeintaan 500 ihmisen yleisötilaisuuksista, mutta jolloin harrastukset vielä pyörivät. Laura alkoi harjoituttaa yhtä tiettyä biisiä. Hänellä oli alkukäsitys siitä, mihin suuntaan biisiä aletaan viedä, mutta aivan tarkkaa kuvaa hänellä itselläänkään ei ollut, mitä siitä loppujen lopuksi rakentuu. Kokeilemallahan tuo selviää.

 

Työryhmän oikeiden muusikkojen varaanhan sitä luonnollisesti alettiin rakentaa. Laura tuumasi, että Anna saa aloittaa pianolla, ja sitten tulevat mukaan mandoliinimies Timo ja cajon-rumpua taputteleva Harri.

 

- Jossain vaiheessa sitten rytmimunaosasto saa liittyä mukaan, Laura sanoi.

 

Rytmimunaosasto. Siis minä ja Asko. Jossain vaiheessa. Missä? Laura ei antanut sen tarkempaa ohjetta, löi vain soittimen kouraan.

 

Ja katso: ihme tapahtui! Anna aloitti pianollaan, Timo ja Harri yhtyivät soittoon. Musiikki täytti salin ja ennen kuin tajusinkaan, ranteeni alkoi helisyttää rytmimunaa itseni sitä edes huomaamatta. Harkat jatkuivat lauluosuuteen, joka on oma hykerryttävä juttunsa.

 

Hittolainen kun tulisi jo ensi talvi ja pääsisi jatkamaan harkkoja.

Tämän blogin aihe ei ole k-virus
Pääsiäinen, juhlien juhla
 

Bloggarit

Tutkailua
32 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
141 artikkelia
Taivastelua
183 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä