Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Millaisten tyyppien kanssa oikein kesäni vietänkään?

Yhdestä lauseesta se taas lähti, happamasta sellaisesta. Olin hiukan tyytymätön elämäni käänteisiin ja jupisin synkän lauseen, johon kaveri reagoi juuri niin kuin pitikin: se nauroi. Hoksasin, että hittolainen, tuossahan on hyvä avauslause uudelle kirjalle.

 

Esikoiseni ilmestyi viime syksynä, Golgatasta itään. Ei se myyntimenestys ollut mutta ei floppikaan. Pienimuotoinen paikallinen menestys se sentään oli. Opin kuulemaan kunnioittavan lauseen: ai sinä olet kirjoittanut kirjan. Hoksasin, että toimittaja-kirjailija on enemmän kuin pelkkä toimittaja. Uskoin kirjailijanurani jäävän siihen yhteen ainokaiseen, joka piti kirjoittaa, koska kirjan julkaiseminen on jokaisen toimittajan haave.

Sitten aloin kuulla toistuvasti saman kysymyksen. Joko olet aloittanut toisen kirjoittamisen? Vastailin, että en ole, koska ei ole aihetta. Aloin kuitenkin puolihuolimattomasti pyöritellä päässäni erilaisia aihioita, kun en uteluista eroonkaan päässyt. Näin ja kuulin ympäriltäni koko ajan herkullisia pieniä sattumuksia, joista ajattelin, että tuokin olisi mukava pistää johonkin isompaan tarinaan, kun olisi se aihe.

Pari viikkoa sitten olin Alia Dannenbergin esikoisromaanin julkkareissa. Alia lausui yhden ratkaisevan ajatuksen:

– Jokainenhan kirjoittaa ensimmäisen kirjansa itsestään. Sitten se toinen on semmoinen, joka pitää kirjoittaa, koska se toinen pitää kirjoittaa, ja kolmannessa löytyy oma tyyli.

Pohdin, että jos se on noin, niin ei kun aiheen valintaan ja runtataan perkele se kakkoskirja – ihan sama, mistä.

Päässä alkoi pyöriä teema, josta tein käsikirjoituksen vuonna 2008. Valitsemani kustantaja ei ole vieläkään vastannut, mahtuuko se kustannusohjelmaan. Tiedän nyt, että aika suppeasti ja tunkkaisesti se oli kirjoitettu, mutta itse aihe on minusta yhä hyvä. Rupesin pohtimaan, että voisikohan tuosta kirjoittaa ihan uuden tarinan uusin henkilöhahmoin ja esikoiseni tuoman kokemuksen jalostamana.

Tänä aamuna aloitin ja alku on naputeltu. Nyt tulee muutaman päivän tauko, koska sitä ennen minun pitää haastatella yhtä oman alansa ammattilaista. Kas kun nyt ei enää liikutakaan Joensuun näköisessä kaupungissa vaan ihan oikeasti Joensuussa, ja silloin pitää joensuulaisten faktojen olla paikallaan.

Sekin on kiehtovaa: nyt kun ympäristönä on oikea kaupunki, on pakko tehdä taustatyötä. Siinä taas auttaa paikallinen maine yhden kirjan jo julkaisseena sanataiteilijana. Esikoisen kohdalla piti turvautua epämääräiseen fiktiiviseen itäiseen joenrannan kaupunkiin jo siksi, että olisin tuntenut itseni typeräksi, jos olisin lähestynyt ammatti-ihmisiä epämääräisellä muminalla. En minä tiedä, tuleeko tästä ikinä mitään, mutta romaaniviritelmää tässä yritän tehdä ja semmoisella asialla pyytäisin sinua aikaasi tuhlaamaan, että jos kertoisit, että mitenkä tuo menee tuo...

Nyt se on paljon helpompaa. Salosen Ami tässä terve. Olen kirjoittamassa toista romaaniani, ja sinä kun olet...

Ja mikä se aihe on? En kerro. Sen verran paljastan, että samaan aikaan se on enemmän ja vähemmän henkilökohtainen kuin esikoiseni. Enemmän se on siinä mielessä, että pyörittelen siinä eri hahmojen kautta itselleni tosi tärkeitä teemoja. Vähemmän se on siinä mielessä, että siinä ei ole juurikaan itselleni tapahtuneita asioita. Sekin on haaste: yritän etäännyttää tarinan puitteet mahdollisimman kauas oman elämäni oikeista ympyröistä.

Tarinan alku esimerkiksi on jossakin 1980–90-lukujen taitteen Joensuussa. Itse vietin ne vuodet Tampereella, ja siksi tarvitsen runsaasti erilaisia haastatteluja. Tänään tapasin miehen, joka kertoi, millainen oli Joensuun yliopistomaailma noina vuosina ja millainen noiden vuosien johtava joensuulainen rock-klubi.

Tämä on tosi kiehtova sukellus entistä syvemmälle kaupunkiin, jota olen oppinut rakastamaan. Kiehtovaa on ollut tänään havaita sekin jo esikoisen kirjoittamisesta tuttu juttu, kuinka tarina alkaa viedä mennessään.

Oikeat kirjailijat kuulemma tekevät hyvinkin perusteellisen taustatyön, ennen kuin aloittavat kirjoittaa. Itselläni on tässä vaiheessa – kuten oli tässä vaiheessa esikoistakin tehdessä – hyvin väljät raamit. Tiedän tarinan, jonka haluan lukijoille tarjota, tiedän keskeiset hahmot ja tiedän suurin piirtein, mitä tarinassa tapahtuu. Loppua en tiedä. Sekin selvisi esikoista tehdessä vasta käsikirjoituksen edetessä: ei sitä mitenkään muuten voi lopettaa kuin noin.

Alussa pitää tietää, mitä on tekemässä, että on selvä polku, jota lähteä seuraamaan. Reitin varrella päämäärä pitää pitää mielessä, että ei eksytä kokonaan harhaan, mutta joitakin niin kiehtovia sivupolkuja saattaa tulla vastaan, että niillä kannattaa piipahtaa. Joitakin apuhenkilöitä saattaa olla pakko ottaa kyytiin, koska niitä saatetaan tarvita selittämään päähenkilöiden ajatuksenkulkuja.

Kiehtovaa on seurata, kuinka tarinan ihmiset alkavat saada omaa luonnetta. Edessä on kesä, jota odotan uteliaana. Millaisten tyyppien kanssa oikein vietänkään lähikuukaudet?

No johan vihdoin hiljeni
Penttilässä palaa eli kiimaa kesäpäivässä
 

Bloggarit

Tutkailua
4 artikkelia
Taivastelua
132 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
132 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä