Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Loikataanpa digissä – mutta minne?

OPETTAJA-LEHDESSÄ http://www.opettaja.fi/cs/opettaja/jutut&juttuID=1408914749665 näytti olevan juttua perusopetuksen uudesta opetussuunnitelmasta, jossa siinäkin puhutaan digiloikasta. Lahtelaisen Myllypohjan koulun opettaja Katja Järvinen ja joensuulaisen Mutalan koulun opettaja Mari Hämäläinen esittävät jutussa huolensa tavoitteiden ja resurssien välisestä ristiriidasta. Sama näyttää olevan tilanne niin opetuksessa kuin journalismissakin: tekniikasta humaltuminen ajaa ohi siitä, mitä tekniikalla pitäisi tehdä.


Sivistyksestähän tässä on kyse. Jos suuri osa opettajista joutuu tuskailemaan tekniikkaa, jota he eivät hallitse, ja jos vielä suuri osa journalisteistakin keskittyy leikkimään uusilla leluillaan sen sijaan, että yrittäisi ymmärtää, mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu, niin kuka tälle kansalle oikein antaa eväät hallita omaa elämäänsä ja suhteuttaa sitä ympärillämme olevaan suureen kokonaisuuteen?

Mari Hämäläisen mielestä digiloikan ohella pitäisi keskustella paljon perustavammanlaatuisista asioista eli siitä, millaisilla opetuksellisilla arvoilla ja asioilla autetaan lapsia kasvamaan vahvoiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Hämäläinen vertaa tilannettaan siihen, että epämusikaaliselle ihmiselle annetaan viulu käteen, toivotetaan tsemppiä opiskeluun ja ilmoitetaan, että puolen vuoden kuluttua sinulla on sitten ensikonsertti.

 – Opettajille on tuotu jäsentymätön ­palanen nieltäväksi. Jos opettajat velvoitetaan digiloikkaan, siihen pitää antaa resurssit ja pitkäjänteinen, kunnollinen koulutus, Hämäläinen sanoo.

Saman tyyppisiä ajatuksia on käynyt mielessä toimittajanreppanalla, joka joskus uskoi journalismin jaloksi tehtäväksi perehtymisen ihmisiin ja siihen maailmaan, jossa ihmiset elävät ja vaikuttavat. Toimituksellisia uudistuksia tuli ennenkin aina silloin tällöin, mutta ne olivat hallittavissa. Aikaa jäi asioiden seuraamiseen, ihmisten kuunteluun ja pohdiskeluun. Yleisölle ehti tarjoamaan punnittuja juttuja, joista jotkut saivat aikaan keskustelua – silloin tällöin jopa perusteltuja mielipiteitä, jota veivät keskustelua eteenpäin.

 

TOKI DIGIAIKANAKIN syntyy syvällisiä, perusteellisesti taustoitettuja juttuja, mutta meillä vanhan koulukunnan rivimiehillä ja -naisilla tahtoo olla vaikeaa. Juuri kun uuden toimitusjärjestelmän on saanut opeteltua, riesaksemme heitetäänkin uusi ja joskus jopa huonompi järjestelmä, jonka kanssa pitää taas tuskailla ja tuhlata kiroiluun sekin työnantajalle niin arvokas aika, jonka voisi käyttää vaikka yrittämällä tehdä itselleen selväksi, mitä helkkaria tuo tekeillä oleva Joensuun uusi hallintosääntö oikein pitää sisällään, ja miten se mahtaa niveltyä siihen valtakunnalliseen uudistukseen, jonka tarkkaa sisältöä maan hallitus ei itsekään vielä tiedä.

Vanhan koulukunnan rivimies on tyytyväinen, kun osaa heittää paperilehteä varten luodulla toimitusjärjestelmällä naputtelemansa blogikirjoituksen lehden nettiversioon. Nuorten toimittajien puheista vanha mies et tajua mitään. Siellä vilahtelevat hästägit, anfollouaaminen, täkäämiset ja riplokaamiset. Luonnollisestikaan vanha mies ei itse tiennyt kuin osan noista edellä luettelluista termeistä. Piti kysyä sermin toisella puolella videota editoivalta harjoittelijalta.

Fiksu ihminenhän tuo toimitusharjoittelijamme on. En siis väitä, etteivätkö nuoret journalistit seuraisi maailmaa ja osaisi selvittää taustoja. Päinvastoin, laajemminhan nuo tuntuvat asioita seurailevan kuin vanhan koulukunnan mies, joka tänä aamuna tuskaili sitä, että postilaatikosta löytyikin paperille painetun maakuntalehden sijasta ohut viikkotiivistelmä, koska postille siirretty jakaminen oli taas takkuillut. Niillä hetkillä, kun vanhan koulukunnan mies kiroili paperisten uutisten puutetta, toimitusharjoittelijat ehtivät luoda sähköisen silmäyksen siihen, mitä maailmalla on yön aikana tapahtunut.

 

MUTTA. Vielä ovat nuo nuoret journalistinalut saaneet oman peruskoulutuksensa siinä maailmalla ihaillussa suomalaisessa koulussa, jonka rakensivat Mari Hämäläisen kehumat vanhan koulukunnan opettajat. Maailmankuvaansa nuoret journalistit ovat syventäneet semmoisen median kautta, johon ovat juttuja tehneet vanhan koulukunnan koulussa oman sivistyksensä perustan rakentaneet journalistit, joille on annettu eväät paitsi hankkia tietoa myös analysoida sitä.

Tässä tullaan digiloikasta höyryävään Suomeen juhannuksen 2016 alla. Jos opettajille heitetään vaativa tehtävä, mutta samalla heiltä vähennetään entisiäkin resursseja, millaisen perustan nykykoululaiset saavat oman maailmankuvansa rakentamiselle?

Jos koululaisista vielä kasvaa niin kutsuttuja toimittajia, jotka hallitsevat leikkikalut, mutta jotka eivät tiedä, mitä muuta niillä voi tehdä kuin kivoja videoita ja mitä helkkareja ne jatkossa lienevätkään, niin millaisten arvojen varassa tätä maailmaa oikein jatkossa pyöritetään?  

Neljä viikkoa hullua hakkaamista
No johan vihdoin hiljeni
 

Bloggarit

Tutkailua
12 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
134 artikkelia
Taivastelua
146 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä