Somesuhaaja

Blogin takaa löytyy pohjoiskarjalainen yliopistossa opiskeleva tekstityöläinen. Koulun ohella työskentelen toimittajana kaupunkilehti Karjalan Heilissä.
Motto: Mielenvikaisia ihmisiä on olemassa siksi, että me muut hullut tuntisimme itsemme viisaiksi.

Kettinki-ihmiset

Keskustelin pari viikkoa takaperin rasistin kanssa. Miltä rasisti näytti? No, herttaiselta ja ystävälliseltä. Mistäs tiesin, että hän oli rasisti?

 

Kuulin hänen keskustelevan erään toisen ihmisen kanssa maahanmuutosta. Hän kertoi toverilleen, kuinka väärin pakolaisten vastaanottaminen laman keskellä kamppailevaan Suomeen oli. Koska perustelu kuulosti ulkoa opitulta, änkesin mukaan keskustelupiiriin.

 

Halusin tietää, kerran tilaisuus siihen oli, että miksi hän ei oikeasti halunnut tänne pakolaisia.

Kaveri kertoi, että suomalaisilla menee huonosti ja että ensin pitäisi hoitaa Suomen asiat kuntoon. En minä nähnyt tässä kaverissa vihaa, vaan pelkoa, joten kysyin häneltä, että pelottaako häntä mihin Suomi on menossa?

 

Hän vastasi, että pelottaa. Antelin hänelle hieman omia näkemyksiäni pakolaiskriisistä, ja hän tuhahti, että hän ei anteeksi vaan, ymmärrä noin sivistynyttä kieltä. Hävetti. Olin ryhtynyt saarnaamaan ja asetuin hänen yläpuolelleen sormi ojossa. Mikä minä kuvittelin olevani? Tajusin, että hän tarkoitti Suomen asioilla omia asioitaan, ja ne olivat ilmeisen huonoissa kantimissa.

Hän ilmaisi oman pahan olonsa maahanmuuttokriitikoiden fraaseilla, jotka on irrotettu asiayhteyksistään. Näinhän ihmisten päitä sekoitetaan, otetaan lause sieltä ja toinen täältä, ja esitetään ne totuutena.

Olisi ihmismielen heikkoutta kertoa julki miltä oikeasti tuntuu, joten kivun voi kätkeä ulkoa opittujen hokemien taakse.

 

Jos olemme valmiit hyväksymään maahanmuuttajat ja pakolaiset, kuten allekirjoittanutkin on, miksi emme suostu hyväksymään ja käsittelemään suomalaisten tuntemaa inhimillistä pelkoa? Jari Tervot ja kumppanit iskevät ylhäältä heikompiaan, koska heillä on tietämys ja laajempi ymmärrys, mitä kaikilla ei ole. Iso osa suomalaista rasisteista ei  ole kasvanut kodeissa, jossa lapsella on ollut hyvä ja turvallinen olla.

 

Eivät kaikki suomalaiset ole korkeastikoulutettuja, sivistyneitä ja yhteiskuntapolitiikkaa opiskelleita besserwissereitä, joten miten me voimme vaatia aukotonta tietämystä maahamuuttopolitiikastakaan?  On täysin ymmärrettävää, miksi suomalaisten tuntema pelko saa ilmentymänsä vihana, ihminen kun käyttää niitä keinoja, joita hänellä on käytettävissään.

 

Osa suomalaista on täysin vieraantunut siitä, millaista kodeista moni henkeen ja vereen rasisti tulee. Jos me haluamme oikeasti puuttua asiaan, se vaatii kuvainnollisesti käden työntämistä höyryävään paskakasaan. Mutta eihän kukaan halua tahrata omia käsiään.

 

Tunnen vuosien takaa erään keski-ikäisen miehen, jonka maahanmuuttokriittisyyden lähde juontaa juurensa juurikin näihin MV-lehden jakoihin. Kaverilla on ollut taipumusta väkivaltaisuuksiin koko ikänsä. Kaveri kasvoi isänsä kanssa, koska äiti oli alkoholisti ja hylännyt perheensä. Isä kuritti lastaan antamalla selkäsaunoja rautakettingillä, ja seisottamalla ulkona pakkasella. Tätä jatkui koko miehen lapsuuden. Miehestä ei tullut päihdeongelmainen, mutta erittäin kova ja brutaali aikuinen hänestä tuli.

 

Tutustuin myös erääseen pakolaiseen, joka oli ostamassa itselleen silmälaseja sosiaalitoimiston maksusitoumuksella. Tämän aiemmin mainittu kettingin alla kasvanut kaveri vihasi tällaisia “sossupummeja”, oli siis oppinut kanavoimaan omat pelkonsa ja vihansa helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli rasismilla.

 

Pakolaisen toinen silmä oli muurautunut umpeen, ja siitä oli lähtenyt näkö. Hän kertoi, että häntä oli hakattu ketjuilla ja kivitetty omassa maassaan, ja että hänen perheensä oli tapettu, ainoastaan hän oli pelastunut. Mies pelkäsi toisia ihmisiä, ja hän sanoi että oli erittäin onnellinen, että oli päässyt Suomeen. Minua ahdisti, sillä tiesin että nämä ketjuila hakatut miehet kohtaavat toisensa joskus.

 

Tarinoilla on aina kaksi puolta, ja kummassakin haavat ovat aitoja ja syviä. Tuomitsemmeko, vai ymmärrämmekö? Jaamme sosiaalisessa mediassa videoita, joissa maahanmuuttajaa haukutaan suomalaisen rasistin toimesta. Kommentit rasistia kohtaan ovat lynkkaavia, täynnä vihaa ja kostonhalua. Hurjimmat ovat ehdottaneet kuolemanrangaistusta rasistille.

 

Sanomme, että vastuu suvaitsevaisuudesta on ihmisellä itsellään. Kernaasti myös sätimme MV-lehteen uskovia urpoja, jotka jakavat pakolaispropagandaa netissä. Suorastaan rakastamme nousta heidän yläpuolelleen. Onko mikään koskaan muuttunut hyväksi pahan metodeilla, ja onko meidän “sivistyneiden” aivan pakko halveksia heitä, joilla ei ole samanlaisia työkaluja käytössään itsensä tutkimiseen? Haluammeko olla yläpuolella, vai muuttaa asioita?

 

Eikö vastuu siis ole meillä, joilla on ymmärrystä nähdä asioiden molemmat puolet? Suremme Eerikaa, jonka isä ja äitipuoli pahoinpitelivät hengiltä. Tuleeko kenellekään oikeasti yllätyksenä se, että Suomessa elää yhä tuhansia “Eerikoita”, jotka eivät menehtyneet sadististen vanhempien pahoinpitelyn seurauksina, vaan kasvoivat fyysisesti aikuisiksi.

Henkisesti he ovat yhä siellä lapsuuden makuuhuoneen sängyn alla piilossa ja toivovat, että joku pelastaisi heidät helvetistä.

 

Tilastojen mukaan julki tullut lapsiin kohdistuva perheväkivalta on ollut kasvussa vuodesta 1996 saakka, ja lasten kohtaama väkivalta on perheväkivallan yleisin muoto huolimatta siitä, että se on laissa kielletty.

 

Vielä jokunen vuosikymmen sitten nahkavyöllä hakkaaminen oli kasvatusmetodina hyväksytty. Rintamalta palanneet traumatisoituneet isät pieksivät poikiaan, jotka jatkoivat ontuvaa kasvatustapaansa omien jälkeläistensä kanssa. Me kolmekymppiset olemme tällä hetkellä näiden traumasukupolvien jälkeläisiä ja jokainen tuntee jonkun, jota on lapsena hakattu. Kansakunnallamme on vielä sotaorvon kalossit jaloissaan.

 

Yhtymäkohtia traumasukupolveen on nähtävillä myös kolmekymppisten masennus-ja päihdetilastoissa. Haavojen voitelu etanolilla on yleisesti hyväksyttyä ja valitettavasti sitä pidetään osana suomalaista kulttuuria. Suurin osa ihmisistä hyväksyy omat lapsuuden väkivaltakokemukset osana omaa identitettiään hokien, että ilman toistuvia selkäsaunoja, ei olisi koskaan oppinut olemaan ihmisiksi. Onko surullisempaa kuultu?

 

Oi ne onnekkaat, joiden ei koskaan tarvinnut tietää, miltä piiskan iskun jälkeisiä haavoja tuntui puhdistaa, ja kuinka lapsen mieli pakotti kääntämään ne arvet osoitukseksi vanhemman rakkaudesta. Mieli tiesi, että se oli väärin, mutta ei suostunut uskomaan.

 

Hyvinvoiva vanhempi ei pahoinpitele lastaan, joten tällä hetkellä suomalaisissa kodeissa nämä kettinkimiehet-ja naiset pahoinpitelevät omia lapsiaan, mutta salaa. Sieltä on kasvamassa lapsia, jotka auttamattomasti joutuvat tulevaisuudessa törmäyskurssille sodan keskellä traumatisoituneiden pakolaislasten kanssa, samassa maassa kun kasvetaan.

 

 

On totta, että kaikki rasistit eivät ole perheväkivallan uhreja, eivätkä kaikki pakolaiset sodan keskeltä saapuneita uhreja, mutta iso osa on. On siksi surullista, että emme edes yritä selvittää, mistä viha ja pelko juontavat juurensa, hoemme vain yleisesti hyväksyttyä mantraa "rasismi on väärin" ja pyyhkäisemme asian sivuun kuin hilseen olkapäältä ajatellen, että paha rasisti, hyvä minä.


Koska sopeuttamisesta on ollut paljon puhetta, keskittyisin myös miettimään sitä, kuinka sopeutamme suomalaiset perheväkivallan uhrit traumatisoituneiden pakolaisten keskelle, ja päinvastoin, ja kuinka oppia katsomaan vihan taakse?

 

Lähteenä käytetty:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/145408

Lempihommissa /Paavo
Pelko ja himo
 

Bloggarit

Aimo Salonen
118 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
119 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia
Jussi Viljala
1 artikkeli

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä