Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Kesäteatterilaisen kehitys II, osa 7: Uupumus ja uusi alku

Vyöryipä väsymys vahvana päälle eilisten harjoitusten jälkeen. Seven Brosin viimeinen esitys oli ollut tiistaina, ja kun koko viime viikko oli ollut August Ahlqvistin sielun syövereihin sukeltamista ja ylipäätään koko Pakkahuoneen projekti oli ollut vahva elämys, vaatii arkeen paluu näköjään veronsa. Keskiviikkoiltana piti vielä venyä Roukalahdella harjoituksiin, mutta sieltä kun kotiin pääsin, oli normaalien harjoituskierrosten sijasta päällä vain uupumus. Rojahdin sänkyyn ja nukahdin heti.

Eilen siis oli Luokkakuvan ensimmäiset varsinaiset harjoitukset. Siinäkin oli totuttelunsa. Kun olin vetänyt putkeen neljästi kohtalaisen valmiin roolin, saanut siitä runsaasti kehuja ja ehtinyt ylpistyä, veti nöyräksi kun tajusi, että olen taas ihan alussa eikä minulla ole vielä haisuakaan, millainen tyyppi tämä Ossini on.

Tai onhan minulla haisu. Ohjaaja Kaitsu oli pyytänyt meitä kirjaamaan faktat ja fiktiot roolihahmoistamme. Faktat löytyvät Tiina Markkasen käsikirjoituksesta, fiktiot ovat itse kehittelemiämme, käsikirjoitukseen kirjaamattomia taustoja. Hoksasin, että vuoden 1957 kahdeksanvuotiaita olemme kaikki sotaveteraanien lapsia – paitsi ehkä se yksi kommunistiäpärä, jonka isä on saattanut olla vankilassa tai lahtariarmeijaa paossa jossain metsässä.

Tarjoilen Kaitsulle tulkintaa, jonka mukaan Ossini on älykäs ja herkkä poika, joka etäisen ja mahdollisesti humalassa pahapäisenkin isänsä vuoksi hakee hyväksyntää suorittamisesta ja on siksi kansakoululaisena hyvä urheilussa ja teininä tangon tanssimisessa. Herkästi haavoittuvakin Ossini on, ja se selittää hänen tekemisensä aikuisena. Saa nähdä, hyväksyykö Kaitsu tulkintani. Tässä vaiheessa hahmo ei vielä elä, eikä sen kuulukaan tässä vaiheessa elää.

Eilisten harjoitusten alussa Kaitsu pyysi meitä kävelemään pitkin Kivekkäiden talon lattiaa ja uppoutumaan omiin muistoihimme 8-vuotiaina kakkosluokkalaisina. Yllätyin. En muistanut oikein mitään. Toki muistan kansakouluajoilta yhtä ja toista, mutta kun piti yrittää muistella joku yksittäinen hetki tai leikki koulun pihalla, en kerta kaikkiaan muistanut mitään. Syksyn 1967 luokkakuvan ottohetkestä sentään muistin kuvaa katsoessani, että minulla oli siinä sininen samettitakki päällä. Kuvasta katsoo totinen poika ja hoksasin, että perhana, tuommoinenhan minä olen ollut aina ja olen yhä: totinen, asioita sivusta seuraava poika. Nykyiset ystäväni saattavat protestoida ja huomauttaa äänekkäästä naurustani ja suulaudestani ja kaiken paljastavasta hölötyksestäni, mutta ehei kaverit, se on vain pintaa. Oikeasti Ami on yhä pikkuisen sulkeutunut ja varsinkin uudessa seurassa syrjästä asioita tarkasteleva – aivan kuin Laidinmäen kansakoulun pihalla 1960-luvun lopulla.

Muistiani kaivelemalla sentään palautui mieleen, että leikittiinhän me Kuka pelkää mustaa miestä ja pelattiin polttopalloa. Kaitsu teki meistä kolme ryhmää, joista jokainen veti muille yhden leikin. Minä, Arto, Marjo, Johanna, Asko ja Seppo tempaisimme polttopallonäytöksen. Olipa mukavaa! Siinä muuten kansakouluaikainen Aimo (Amiksi minua ei silloin sanottu, olin joko Salora tai – tosiaan, mistähän muistilukon auki loksahtamisesta tuokin nyt tuli – joidenkin tyttöjen keksimä Nalle) ponnahti pintaan ja kiihkoilin melkein oikeasti, että ihan varmasti tuo pallo hipaisi Seppoa.

Sain muuten uuden vaimon. Ketjuhan lähti siitä, että alkuperäinen laulaja-Meeri joutuu työasioidensa vuoksi jättämään tämän teatterikesän väliin, minkä vuoksi vaimoni Riikka jättääkin minut ja menee hanuristi-Kaken vaimoksi. Irjan rooliin saatiin uutena näyttelijänä Anne, joka ottaa haisevan Pissa-Irjan roolin ja aikaisempi Irja Marjo tulee uudeksi vaimokseni.

Tänä iltana Roukalahdella harjoitellaan kohtauksia, jossa minun Ossini ei ole mukana. Seuraavan kerran menen itse Roukalahdelle puolentoista viikon kuluttua. Sitä ennen otan kuitenkin kansantanssiseura Motoralta yhden yksityisen tanssitunnin. Ossi kun on tangotaituri, mitä Aimo ei ole  – vielä.

 

PS. Kaitsu pyysi myös muistelemaan ihastumisiamme, ja ne sentään muistin. Rothin Tuula oli ihana, ja Rinteen Eira se vasta ihana olikin. Se oli kaksi vuotta vanhempi, ja kun alaluokan puolella ykkösluokkalaisena katsoin, kuinka kolmosluokkalainen Eira meni liitutaululle, koin ensimmäisen muistamani selvästi eroottisen tunteen. Eiralla oli ohuet nylon-sukat, joiden takaosassa oli aikuismaisen naiselliset saumat.

Kyllä sinä nyt VARRRRMASTI muistat
Ikääntyvän itsetunto
 

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
118 artikkelia
Taivastelua
119 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia
Jussi Viljala
1 artikkeli

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä