Tutkailua

Olen eläköitynyt psykologian tohtori ja kirjoittelen Tutkailua-blogissani uusimmista tieteellisistä tutkimustuloksista ihmistieteiden alalta. Kerron myös omista henkilökohtaisista kokemuksistani samoista aihepiireistä, jotka vaihtelevat ihmisten välisten suhteiden pohdinnoista aina hyvinvointitutkimusten tuloksiin ja huumoritutkimuksen uusimpiin teoriohin asti.

Kenellä on laiskamato ?

Paavo-Kerkknen Paavo Kerkkänen

 

Voiko jollakulla olla laiskamato? Wikisanakirjan mukaan laiskamato on kuvitteellinen laiskuutta aiheuttava olento tai sairaus. Maailman medioita on viimeiset pari vuotta kiertänyt verkkojulkaisu Mediumiin kirjoitettu essee, jossa chicagolaisen Loyola-yliopiston sosiaalipsykologian apulaisprofessori Devon Price keroo, että laiskuutta ei ole olemassa. Hän ei kerro mitään laiskamadosta, koska sitäkään ei hänen mielestään varmaankaan ole olemassa. Sen sijaan hän kertoo, että laiskuudeksi voidaan tulkita käytös, joka johtuu esimerkiksi pelosta, ettei onnistu riittävän hyvin, tai käytös johtuu hämmennyksestä, joka aiheutuu siitä, ettei ihminen tiedä, miten jokin tehtävä pitäisi aloitaa. Näiden esimerkkien lisäksi löytyy meidän jokaisen arkikokemuksesta tapauksia, joissa jonkun arveltu laiskuus on osoittautunut joksikin muuksi. Jos henkilö on esimerkiksi hyvin väsynyt, stressaantuut tai masentunut, hän voi vaikuttaa todella laiskamadon vaivaamalta loivaliikkeiseltä laiskurilta. Ja voihan olla myös niin, että henkilö vain huilailee ja pitää luovaa taukoa, tai sitten häntä ei vain tehtävä tai asia yksinkertaisesti kiinnosta siinä määrin, että se edellyttäisi joihinkin toimiin ryhtymistä.

Laiskuus onkin kiehtova asia, joka on kiinnostanut ihmisiä kautta aikojen. Laiskuushan mainitaan neljäntenä seitsemän kuolemansynnin luettelossa. Kuolemansynnit (ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo ) ovat varhaisen kristillisen opetuksen mukaan pääpaheita, joista muut synnit seuraavat. Niinpä esimerkiksi laiskuudesta seuraa lähimmäisenrakkauden heikkeneminen, kun ihminen ei viitsi toimia elämässään rakkaudellisesti vaan muuttuu laiskuudessaan välinpitämättömäksi lähimmäisiään kohtaan. Aina on kuitenkin tiedetty, että laiskuus ei ole pelkästään pahasta vaan joskus se voi olla myös myönteinen asia. Tavallisimmin laiskuuden myönteisistä puolista mainitaan, että laiskuuden avulla voidaan välttää monia turhiksi osoittautuneita töitä tai hankkeita tai jopa harkitsemattomuudesta ja hoppuiluista johtuvia tuhoja ja onnettomuuksia. Laiskuudesta onkin kirjoitettu monta mukavaa kirjaa. Blogilukijaakin saattaa kiinnostaa esimerkiksi maailmankuulu Corinne Maierin kirja Tervetuloa laiskuus – taidosta ja välttämättömyydestä tehdä työssä mahdollisimman vähän ( Tammi 2005) tai Jyrki Piispan kirja Ei terve työtä kaipaa – suomalainen laiskuus ( Iilias 2000). Viimeksi mainittu on paikallista pohjoiskarjalaista tuotantoa. Suosittelen molempia kirjoja kaikille laiskuuden ymmärtämisestä syvällisemmin kiinnostuneille.

Itselläni on eräs aivan oma ajatus laiskuuden olemuksesta. Kansakoulun eka luokan syksyllä muistan olleeni laiskassa yhdessä muutaman koulukaverini kanssa. Olimme joutuneet laiskaan, kun emme olleet oppineet lukemaan, vaikka syksy oli jo pitkällä. Muistan todenneeni koulukavereilleni että ” ei sitä tiijjä vaikka myö opittaskii lukemaan jo ennen jouluu ”. Ja opittiinhan me. Tuolloin ei puhuttu mistään tuki- tai erityisopetuksesta vaan kaikki hitaasti oppivat ja lukihäiriöiset ynnä muut olivat kaikki samaa ilmeisen laiskaa porukkaa. Senkin vielä muistan hyvin että aapinen oli koulukirja, jota minun oman käsitykseni mukaan käytettiin vain koulussa. Myöhemmin minulle, ilmeisen laiskalle, selvisi että se olisi pitänyt avata myös kotona eikä pelkästään koulussa lukutunnilla. Tätä ei kyllä ollut kukaan minulle kertonut. Kotiväki taas ilman muuta piti lukemaan opettamista koulun asiana. Minä en kerta kaikkiaan alkuunkaan alunperin tajunnut mitä sana läksy tarkoittaa. Kysymys onko ”läskyt luettu”…. jäi minulle hämäräksi. Yksi läski, ...kaksi läskiä… hmmmm. Läskistä olin kyllä kuullut ja sitä nähnytkin, mutta ei siitä tähän ollut apua. Jossain vaiheessa ymmärsin että puhuminen läksyn sijaan läskystä oli koululaisten ja joskus vanhempienkin ihmisten sanaleikkihuumoria. Mutta kaikesta huolimatta kyllä minä ja myös naapurien pojat opimme vähitellen lukemaan ja laskemaan niinkuin pitikin, eikä laiskassa oloa enää tarvittu. Laiskassa olosta ei meille kellekään jäänyt tiettävästi mitään traumoja, eikä myöskään mitään laiskamato -tartuntaa. Reippaita poikia me olimme kaikki. Olli meidän luokalla kaksi tyttöäkin mutta he eivät olleet milloinkaan laiskassa. Lienevätkö olleet laiskoja ollenkaan.

Paavo Kerkkänen, eläkeläinen, ex- työterveyspsykologi ja perheneuvoja

 

Lapsia liian vähän, meitä vanhuksia liian paljon.....
Arkisivistys
 

Bloggarit

Tutkailua
16 artikkelia
Taivastelua
157 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Aimo Salonen
137 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä