Somesuhaaja

Blogin takaa löytyy pohjoiskarjalainen yliopistossa opiskeleva tekstityöläinen. Koulun ohella työskentelen toimittajana kaupunkilehti Karjalan Heilissä.
Motto: Mielenvikaisia ihmisiä on olemassa siksi, että me muut hullut tuntisimme itsemme viisaiksi.

Kateus se on, mikä ei kannata

Suomalaiset rakastavat porvareiden vihaamista, ja ihan perusduunaristakin leivotaan sellainen, jos hän onnistuu kasvattamaan yrityksestään sellaisen suurbisneksen, että on varaa osinkoihin ja järvenrantataloon kaupungin kupeessa. “Helppohan se on sieltä kartanosta johtaa” tai “ei tiedä tuo kaveri köyhyydestä mitään”. Ei sillä ole mitään merkitystä tietääkö vai ei, sillä kateus ja logiikka harvoin viihtyvät samassa päässä.

 

Suomalaisten ihanneyrittäjä on upporikas ja saita kuin Roope Ankka. Ihannerikas ajaa vanhalla Ladalla ja uusiokäyttää kahvisuodatinpusseja kuivattaen niitä pyykkinaruilla, eikä pidä itsestään meteliä.

 

Työskentelin eräässä firmassa, jonka omistaja, päälle 50 vuotias mies, oli luonut omaisuutensa tekemällä rankkaa fyysistä työtä 14 vuotiaasta saakka. Kiitoksena siitä oli Thaimaan matkojen ja järvenrantatalon lisäksi sydänvika, joka aiheutui epäsäännöllisistä elämäntavoista ja viidentoista tunnin työpäivistä. Sairaus pakotti ennenaikaiselle eläkkeelle. Mies teki kuitenkin sen virheen, että antoi vaurautensa näkyä.

 

Kateelliset puhuivat, että kelpaa jäädä eläkkeelle noin nuorena, kun on niin rikas. Jos nuoruutta ajatellaan numeroina niin tottahan se on, mutta jos tehtyinä työtunteina, niin se vastaisi perusduunarin normaalia eläkeikää.

Kuka tahansa duunari, joka suostuisi tekemään viidentoista tunnin työpäiviä kolmenkymmenen vuoden ajan kuusi- seitsemän päivää viikossa, voisi aivan varmasti myös tanssahdella eläkepäiviään sydämentahdistimen tahtiin siellä järvenrantatalossa, mutta eihän kukaan työntekijä sellaiseen suostu, saatika liitot. Liittoon on valitettu, kun erään työntekijän työpäivä ylitti 15 minuuttia, josta työnantaja saikin mojovat sakot.

 

Suomalaisten kateus ulottuu myös samalla tehdaslinjastolla työskenteleviin, jos kollegat onnistuvat etenemään urallaan. Syy on aina yleisessä epäoikeudenmukaisuudessa, mutta ei koskaan kadehtijassa itsessään.

Tunnen tapauksen, jossa köyhässä perheessä varttunut lapsi, ammattikoulupohjainen hitsari, suhtautui intohimoisesti työhönsä tehden oma-aloitteisest pitkiä päiviä, ja näki epäkohdat perspektiivistä, jota esimiehillä ei luonnollisesti ollut. Sen sijaan että hän olisi murissut epäkohtia taukotiloissa, hän lähestyi työnantajia ennakkoluulottomasti ja sai aikaan muutoksia jotka paransivat sekä työhyvinvointia että tuottavuutta.

 

Hän  yleni suhteellisen nopeasti yrityksen arvostetuksi toimihenkilöksi, sillä työnantajat arvostivat hänen panostaan, ja halusivat hänet mukaan kehittämään työyhteisöä. Se ei vaatinut muuta kuin oikeanlaisen mielentilan, ja halun kehittää yritystä omalla panoksellaan.

Mitä tekivät kollegat? Panettelivat selän takana, epäilivät suurinpiirtein salaliittoa. “Miksi emme me saa palkankorotusta tai ylene? “. Se että tarvitsee edes kysyä, että miksi ette te, on jo vastaus itsessään.

 

Suomalaisten ennakoitu kolmannen vuosineljänneksen keskipalkka vuonna 2015 oli bruttona 3341e kuukaudessa. Se tarkoittaa sitä, että työnantajalle työntekijä maksaa 4293,19 euroa kuukaudessa. Vuositasolla puhutaan valtavista summista. Koska joku kuitenkin marisee, että suurin osa suomalaisista tienaa vähemmän kuin tuo, niin sillä ei ole merkitystä, yhtä lailla jokaisesta työntekijästä työnantaja joutuu pulittamaan enemmän, mitä tämä on saapa palkkaa.

 

Oma järkikin siis sanoo, että minun tulisi siksi työntekijänä olla työnantajalle tuottava. Samaa laskentakaavaa voitaisiin käyttää julkisellakin puolella, mutta siellä nyt ei ole koskaan tunnuttu piittaavan muusta kuin siitä, että kuinka monta työntekijää mahtuu yhtä aikaa kahvihuoneeseen. Julkisen sektorin tuottavuudesta puhuminen muutenkin tuntuu olevan suurta syntiä, kuten tuottavuudesta ylipäätään.

 

Tällä hetkellä Suomessa penätään työpaikkojen perään, ja yrityksiltä edellytetään isänmaanrakkautta, ja siten suomalaisen työvoiman palkkaamista suomalaisuus edellä.

Myös valtion odotetaan palkkaavan suurinpiirtein kaikki humanistit ja maisterit johonkin avokonttoriin papereita pyörittelemään, ja työpaikkoja pitäisi yhtäkkiä alkaa vain luoda.

 

Akateeminen yksityisyrittäjähän on harvinainen kuin saimaannorppa, eikä yrittäjyydestä anneta korkeakouluissakaan kovin hekumallista leimaa. Sitä itseasiassa ei käsitellä yliopistossa juuri lainkaan, kuten ei mitään muutakaan työllistymiseen viittaavaa. Yrittäjyydestä ei anneta missään Suomessa kovin hehkeää kuvaa, siitä pitävät osaltaan huolen myös jotkut marttyyrinä putinkejaan pyörittävät pienyrittäjät.

 

Itse kahdessakin sellaisessa työskennelleenä mieleen ovat jääneet yrittäjän hanskat, jotka oli heitetty tiskille jo 90-luvun lopulla. Kaikenlainen uudistaminen oli pois suljettua, mitään uutta ei kannattanut kokeilla, koska ei kuitenkaan auttaisi mitään. Kaksikymmentä vuotta jatkunut firman elämä hengityskoneessa oli enää piintynyt paha tapa, eikä asia, joka tuotti yrittäjälle mielihyvää. Vika oli EU:ssa, hallituksessa, verottajassa ja ex-vaimossa, mutta ei koskaan yrittäjässä itsessään. Vihjaisu asenteenmuutoksesta leimasi minut typeräksi idealistiksi, joka ei tiennyt elämän kurjuudesta mitään. Köyhä piti olla ja kurja ja leipä pieninä murusina maailmalla.

 

Tällä hetkellä kaikki mahdolliset päihderiippuvaiset pitkäaikaistyöttömät ohjataan lähihoitajakoulutukseen halusivat tai eivät, se ala kun kuulemma vetää. Vetää mitä vetää, mutta koulutusta ja työtahtia sivusta seuranneena voisin väittää, että osa porukasta voi kohta jäädä suoraan osastolle itsekin. Siitä huolimatta uskallan väittää, että harvalla lähihoitajalla tuntuu olevan ymmärrystä siitä, mitä hänen työpaikkansa ylläpitäminen maksaa kunnalle tai yritykselle. Ei sellaisista asioista piitata, työpaikkoihin kun suhtaudutaan itsestäänselvyytenä ja hoiva-ala etenkin houkuttelee ihmisiä, jotka haluavat lyhyen koulutuksen ja varman työpaikan, erityisen suuruudenhullusta porukasta ei voida puhua.

 

Neuvoisinkin kaikkia työntekijöitä ihan ensimmäiseksi selvittämään sen oman työpaikan todelliset kustannukset työnantajalle, ja sitten perehtymään vaikkapa yrityksen liikevaihtoon, kuntasektorilla taas voi katsoa, kuinka paljon esimerkiksi vanhustenhoito maksaa, ja mitä siitä ylipäätään kannattaa maksaa.

 

Meikäläisenkin olemattomalla matikkapäällä kykenin ennakoimaan erään työurani lopun kaupan alalla häämöttävän, kun alennusmyynnit olivat jatkuneet vuoden putkeen, ja sisäänostot vähenivät. Ei sitä siinä vaiheessa itkettänyt enää oma palkkanauha vaan se, että kokonainen yritys oli menossa nurin.

 

Eikä herättänyt kateutta omistajan ulkomaanmatkat, enkä ajatellut, että yrittäjän tulisi myydä omakotitalo ja Mersu vain siksi, että minun työpaikkani säilyisi. Ei hän ollut minulle mitään velkaa, hänhän oli palkannut minut yritykseensä töihin. Kun bisnekset menevät huonosti, yleensä tulee kenkää. Jokaisella yrityksen työntekijällä tulisi olla henkinen vastuu siitä, että tuotanto pysyy kannattavana.

 

Vartin työajanylityksestä naukuvat kermaperseet eivät mielestäni ansaitsekaan järvenrantatonttia tai osinkoja, sillä heidän kykynsä asettua palkanmaksajan asemaan on olematon. Ei sillä ole merkitystä onko työnantaja valtio tai yksityinen toimija, intohimo työntekoon tulisi lähteä sisältä päin. Sen vuoksi onkin sääli, että niin monella suomalaisella suhtautuminen työntekoon on jumahtanut taisteluksi omista oikeuksista, eikä kokonaisuuksia edes haluta hahmottaa, ja kateus saa ilmentymänsä vihana eduskunnan torkkupeittoja kohtaan.

 

Empatiakyky ja inhimillisyyden tunteet voisivat ulottua myös sinne työnantajien puolelle, eikä pelkästään työttömien duunareitten tasolle. Mutta kun nämäkin asiat koetaan, että empatia  täytyy ansaita, ja suomalaisten empatia vähenee sitä mukaan, kun kaverin pankkitilin saldo kasvaa. Osinkoja nauttiva pomo ansaitsee empatiaa vasta, kun talot ja  kartanot on myyty, puolet omaisuudesta menetetty kahdelle ex-vaimolle ja lapsista on kasvanut kultalusikalla kokkelia nuuskaavia downshiftaajia. Pääasia on, että ei liian hyvin mene toisilla, kerta ei minullakaan.

 

Ehkä kuvottavin kommentti ja esimerkki täydellisestä empatiakyvyttömyydestä oli se, missä Juha Sipilän esikoispojan menehtymistä kommentoitiin katkeroituneen pitkäaikaistyöttömän taholta näin: Helppohan se on surra, kun ei ole rahahuolia.

 

Lähteenä käytetty:

www.stat.fi

 

Kuskitaan taas! - Taaskitaan: Kuis?
Ja me jäätiin sinne saluunaan
 

Bloggarit

Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
128 artikkelia
Aimo Salonen
129 artikkelia
Tutkailua
3 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä