Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Kirjoittaja on yhden kirjan julki saanut kaupunkilehden toimittaja, joka yrittää ymmärtää, mitä ihmettä tässä maailmassa ja oman pään sisällä oikein tapahtuu.

Isänmaallisuus juhannuksena 2020

Lämpimänä juhannuslauantaina 20.6.2020, pihatöiden lomassa.

 

Tänä juhannuksena mielessä ovat pyörineet isot asiat. Isänmaallisuutta aloin pohdiskella kansanedustaja Jussi Wihosen (ps.) Facebook-päivityksen nähtyäni: Isänmaallista juhannusta, ystävät!

 

Totean nyt heti alkuun, että vaikka en nykyperussuomalaisista puolueena pidäkään, arvostan Jussi Wihosta, hyvää naapuriani. Jussi on tehnyt monta hyvää tekoa isänmaamme hyväksi, muun muassa kertonut avoimesti siitä, kuinka hän nousi alkoholin kuristusotteesta. Niitä tarinoita moni meistä tarvitsee tuekseen tänäkin juhannuksena.

 

Mutta miksi valitsit kaikista mahdollista juhannustoivotuksista juuri Isänmaallista juhannusta, Jussi? Miten juuri isänmaallisuus kuuluu juhannukseen? Korostan, että olen itsekin isänmaallinen, muutahan en voisi olla sotaveteraani-isääni ja lottaäitiäni rakastavana poikana, mutta hiukan tunnen oloni surulliseksi, jos isänmaallisuutta pitää korostaa. Isänmaallisuus on rakkautta omaa maata kohtaan ja tekoja sen puolesta ja...

 

Niin. Mitä oikein on isänmaallisuus? Ja mitä on suomalaisuus?

 

Omassa tapauksessani asia monipuolistuu kun tietää, että minulle suomalaisisänmaallisen kasvatuksen antanut sotaveteraani-isäni oli kotoisin Suistamolta, siis karjalainen ortodoksi. Kirkonkirjoihin hänet merkittiin aikanaan nimellä Ivan, mutta koska tuolloin, isäni syntyi 1915, nuori kansakunta halusi luoda omaa yhtenäistä suomalaista identiteettiään, kansakoulunopettajat kautta Karjalan halusivat muuttaa liian ryssäläiksiksi kokemansa nimet suomalaisiksi ja kiistivät karjalan kielen olemassaolon. Isänikin kulki suurimman osan elämästään Johannes Salosena eli tuttavallisemmin Salosen Jussina. Kotona hän puhui niin sanottua suomen kirjakieltä, ja karjalaksi hän vaihtoi vain silloin, kun muita entisiä suistamolaisia tuli kylään. Minä katselin sitä lattianrajasta ja totuin siihen, että kylään tulleet sedät pyöräyttivät Tajakan Alvin, suistamolaisia hänkin, liipalla ajelemaa sänkipäätäni ja totesivat hyväntyylisesti, että mitäpä brihatzu. Luulin heidän puhuvan suomen kielen karjalan murretta.

 

Isäni oli tietoinen karjalaisuudestaan, mutta samalla hän oli erittäin suomalainen. Sekin keskustelu jäi hänen kanssaan käymättä: tajusiko hän puhuvansa murteen sijasta karjalan kieltä, ja tajusiko hän sen määrätietoisen suomalaistamisen, jota Suistamollakin hänen lapsuudessaan tehtiin? Tajusiko hän tulleensa suomalaistetuksi ja millaisia keskusteluja hänellä olisi ollut karjalaisuuteen heränneen poikani kanssa?

 

Poikani on tehnyt näkyvää työtä karjalan kielen ja karjalaisuuden hyväksi jopa niin, että nappasi pielisjärveläisen, siis suomalaisen, äitini tyttönimen Karhu, muutti sen karjalaiseen muotoon ja tunnetaan nyt nimellä Tuomo Kondie. Twitterissä hän on saanut paljon ihasteluja mutta myös paljon lokaa. "Mitä te oikein inisette, ei Suomessa kukaan ketään sorra eikä ole sortanut". Tuo on siitä lievimmästä päästä. Yleinen on myös toteamus, että "Minunkin ukkini on Karjalan evakkoja, eikä hän ymmärrä tuota kohkaamista."

 

Niinpä. Minunkin isäni oli karjalainen, eikä hän puhunut koskaan karjalaisten Suomessa niskaansa saamasta sorrosta. Toisaalta oli nimenomaan isäni päätös, että meidät lapset kastettiin äitimme mukaan luterilaisiksi. Siitäkin kun olisin tajunnut isältäni kysyä: miksi? Koska isäni kuului monien muiden karjalaisten tavoin SMP:hen ja kesti vennamolaisten niskaansa saaman pilkan, en usko hänen pelänneen omasta puolestaan, mutta pelkäsikö hän mahdollisesti lasten kokemaa ryssittelyä? Nyt elimme onnellisen lapsuuden, joka toki saattaa johtua Iisalmen yleisestä avoimesta ilmapiiristä mutta myös siitä, että olimme suomea puhuvia luterilaisia.

 

Oikeastaan ymmärrän Twitter-tuohtujia, sillä joskus toistakymmentä vuotta sitten olisin saattanut kuulua itsekin heihin, olinhan saanut suomalaisisänmaalliselta sotaveteraani-isältäni opetuksen, että Suomi on kansalaisilleen hyvä maa. Siihen kuului ajatus, että Suomessa kukaan ei sorra ketään. Muistan monta omaa suuttumustani, kun joku oli kehdannut väittää, että suomalaisilla oli jotain leirejä Itä-Karjalassa.

 

Arvostan tosi paljon sotaveteraaneja ja suomalaista demokratiaa ja liikutun, kun Maamme-laulu soi ja nousee salkoon juhannuksena, itsenäisyyspäivänä ja muina juhlapäivinä. Siksi minua ärsyttääkin, kun Suomen lippua on alettu käyttää yhteyksissä, jotka heittävät varjon sen ylle. Suomi on hyvä maa. Yksi tämän maan hienouksista on, että sotaveteraanien taistelema vapaus toimii myös sananvapaudessa, ja pikku hiljaa nuori kansakunta on kypsynyt tunnustamaan, että meille mahtuu monia kieliä, uskontoja, aatteita ja kulttuureja, ja että se on rikkaus. Siniristilippu edustaa avoimuutta, ei sulkeutuneisuutta.

 

Tähän hienouteen kuuluu myös se, että omia menneitä virheitä voidaan tarkastella. Ei se mikään suomalaisuutta vastaan kohdistuva hyökkäys ole, jos saamelaisten. karjalaisten ja muiden kokemat vääryydet tunnustetaan ja niitä aletaan korjata. Suomalaisuuteen kuuluu toimiva demokratia ja yhä monipuolistuva kulttuuri. Rakastan suomea, äidinkieltäni och jag älskar svenska språket ja minua ottaa pannuun, että en osaa - en nyt viitsi näin juhannuspäivänä kysyä pojaltanikaan -  ilmaista kaikkia kieliä kohtaan tuntemaani rakkautta karjalaksi tai saameksi.

 

Ja onhan tässä hienoa myös se, että vielä saamme Suomessa rupatella rennosti naapureiden kanssa, vaikka emme ehkä olekaan ihan kaikista asioista samaa mieltä. Oikein mukavaa Suomen suven juhlaa, Jussi!

 

Kuka tappaa kulttuurimme?
Muutamia pointseja poronkäristyksen ja kalastuksen...
 

Bloggarit

Tutkailua
25 artikkelia
Toimitus
1 artikkeli
Taivastelua
175 artikkelia
Aimo Salonen
141 artikkelia
Hilppa
11 artikkelia
Anna Tenhu
22 artikkelia
Tiltu Taimela
3 artikkelia

Uusimmat Blogit

Hae Heilistä

Hae Heilistä