Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Eroakirkosta.fi-palvelun perustaja Petri Karisma oli laittanut sähköpostia: palvelua oli käytetty tänä vuonna yhteensä 42 000 kertaa. Kaikkiaan valtionkirkoista arvioidaan eroavan vuoden loppuun menneessä yhteensä 47 000 suomalaista. Vuonna 2015 eroajia oli hieman vähemmän. Sähköposti provosoi laittamaan Facebook-päivityksen, joka poiki mielenkiintoisen keskustelun.

Sinänsä tuo Karisman teksti on asiallista uutistekstiä, mutta vuoden mittaan tulleista maileista tulee mielikuva, että Karisma – kirkkoon kuulumaton – riemuitsee joka kerta, kun evankelisluterilaisella kirkolla menee huonosti. Kirkkoon kuulumaton mies tekee parhaansa, että kirkko kuolisi. Se ansaitsee pohdinnan, pitkän sellaisen. Lupaan, että asiaa tarkastellaan myös Karismaa ymmärtävistä vinkkeleistä.

Karjalan Heili julisti keskiviikkona alkaneeksi Positiivisin joensuulainen -äänestyksen, jossa on jo muotoutunut selvää kampanjointia kolmen ihmisen ympärille. Hajaääniä on saanut suuri joukko joensuulaisia, joista on näin joulun alla hyvä noukkia esiin kolme ihmistä, jotka kaikki tuovat toisille hyvää mieltä tavallaan elää omaa arkeaan. Koska äänestäneiltä ei ole kysytty lupaa heidän nimiensä julkaisuun, pistän tähän tekstejä ilman kirjoittajan nimeä.

Tulipa ristiriitainen olo: mieli tekisi jättää touhu omaan arvoonsa, mutta kun pakko se on uutisoida, koska sosiaalisessa mediassa se jo leviää, ja on se joka tapauksessa oma ilmiönsä tässä ajassa. Uutisoidaan sitten, mutta jos nyt kumminkin yrittäisi asettaa sen mittasuhteisiinsa.

Joensuun kaupungintalon edessä siis on maanantaina mielenilmaus, joka on muualla organisoitu, ja jonka osanottajatkin tuodaan muualta – aivan kuin Kajaanissa, Siilinjärvellä ja Kuopiossa jo aiemmin. Yksi kolumnisti vertasi touhua Venäjän touhuihin Ukrainassa ja niihin samoihin itkijänaisiin, jotka olivat ennen Krimin valtausta mielenosoituksissa eri puolilla Ukrainaa. Tämä nyt mieltään ilmaiseva joukko hiipii Joensuuhun siksi, että täällä on nostettu esiin paperittomien maahanmuuttajien asema.

Voi että minä huusin. Iisalmen Peli-Karhujen Niko Laakkonen lopetti Jokipoikien pyristelyn sutaisemalla kiekon tyhjään maaliin ajassa 58.08. Saastamois-Jussi ja poikansa Joona, Jokipoikien miehet, jaksoivat katsoa ymmärtäväisesti yksinäistä huutajaa, joka karjui sielunsa tunnot korkeuksiin – aina Mehtimäen hallin kattoon saakka. Niin ylevä oli hetki, että tunnelatausta piti mennä purkamaan vielä laulamalla.

Mutta mitä oikein laulaisi iisalmelaisen jääkiekkoilun nousua aina 80-lukulaisilta kolmosdivisioonan luonnonjäiltä saakka seurannut tänä marraskuun 2016 viimeisenä keskiviikkona joensuulaisessa karaokepaikassa? Luontevinta on tempaista Jaakko Tepon Hilma ja Onni, onhan se iisalmelais-joensuulaista musiikkia. Hallilla oli pitänyt turvautua tamperelaiseen kiekkomusiikkiin. Nanaanaanana. Se on herkistävä pätkä Tapparan maalilaulusta Live is life. Sitä tuli erätauolla hyräiltyä, kun IPK johti 2–1 ja katse osui kaiteeseen nojaavaan Saastamois-Jussiin, jolle piti päästä kuittaamaan.

Valokuvan täytyy olla vuodelta 1944. Kolme miestä kävelee Helsingin kadulla, näyttää jotenkin syksyiseltä. Kahdella miehellä on päällään siviilikamppeet: pitkät takit ja lierihatut. Oikenpuolimmainen, isäni kaveri Aitavaaran Yrjö, on suorastaan hurmurin näköinen. Siviiliherrasmiesten välissä oleva Salosen Jussi, isäni, on kuin suoraan historiankirjasta repäisty: vaatetus on mallia SA Int, mutta arvomerkit on riisuttu. Suomea rakentamaan poistu!

Olipahan yksi elämäni merkittävimmistä juttukeikoista. Iisalamessa kävin, kotjseuvullain. Peltosalamelta alotin ja Pörsänmäin iltamissa huipensin. Vaikka enpähän minä se tarinan päähenkilö ole, Tepon Jaska on ja Heikkis-Anttikin – ujoiksi pojiksikin aikoinaan sanotut miehet, joista molemmista kasvoi sanataitureita ja lavalle nousseita kansan tunteiden koskettajia.

Viikonloppuna jaettavassa paperisessa Karjalan Heilissä ja verkko-Heilin näköislehdessä on aukeamareportaasi, jonka yhdessä kuvassa kirjailija Heikkinen istuu kiikkutuolissa ja seuraa sivusta, mitä maestero Teppo ja keittiönpöydän ääreen sulloutunut mediaväki juttelevat. Siinä on yksi sanataituruuden peruspilari: pitää osata myös olla hiljaa ja tarkkailla.

Kukapa ei ensimmäistä kertaansa muistaisi. Minä koin sen Pian kanssa. Pitkään olin miettinyt, että uskaltaisinko, ja sitten tuli ilta, jolloin sanoin itselleni, että Aimo, nyt jos koskaan. Jännitti kyllä, mutta sen tein, mikä miehen piti tehdä. Noin vuosi sitten pääsin lopulta siitä eroon, karaokeneitsyydestäni. Pian kanssa lauloimme duettona Jaakko Tepon Hilman ja Onnin.

Olemme me sankareita kaikki, me karaokekiekujat. Joillakin nyt ei ole mitään ongelmia mennä yleisön eteen, mutta sitten on meitä, joille kynnys on valtava. Ääni uhkaa väristä jo ajatuksesta, että pitäisi mennä julkisesti esiintymään, ja siihen kun yhdistää pelon julmasta kritiikistä, niin monta vuotta oottaa sitä sai, että minullakin hinku päästä laulamaan voitti lopulta pelon itseni nolaamisesta.

Suomen Yleisradio juhlii tänään 90-vuotista taivaltaan. On aika syventyä juhlalähetyksissä esiin nousseeseen kysymykseen: miksi radio on pitänyt pintansa, vaikka vuoron perään sitä ovat uhanneet elokuva, televisio ja digitalisaatio?

Vastaushan on selvä: ihmiset, kaverit. Sama pätee toki kaupallisiinkin kanaviin, mutta Ylen juhlien kunniaksi keskitytään nyt rakkaaseen yleisradioomme. Siltaa valtiorahotteisen ja kaupallisen radion välille rakentakoon vaikka Kalevi Pollari, johon – tai siis jonka ääneen – itse tutustuin 80-luvun lopulla Tampereella Radio 957:n kautta.

Tänään, toimittajan kesälomani viimeisenä päivänä, tuskailin kipeän polveni kanssa Marttakahvioon tapaamaan kustantajaani. Allekirjoitimme kustannussopimuksen toisesta romaanistani, jonka syntyä olen kuvaillut blogikirjoituksissani 18. heinäkuuta http://www.heili.fi/blogit/se-on-nyt-korkeemman-kaeres, 22. kesäkuuta http://www.heili.fi/blogit/neljae-viikkoa-hullua-hakkaamista ja 23. toukokuuta http://www.heili.fi/blogit/millaisten-tyyppien-kanssa-oikein-kesaeni-vietaenkaeaen. Samalla sovimme myös julkistamispäivämäärän, josta kuitenkin sovimme, että uutisoimme sen joskus myöhemmin.

Taas piti kirjoittaa adressia, tällä kertaa Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajakoulutuksen puolesta. Edellisen kerran oli kyse Karelia-ammattikorkeakoulun musiikinkoulutuksen puolustamisesta. Molemmilla kerroilla törmäsi sosiaalisessa mediassa sanailuun, joka pisti pohtimaan syvällisiä: mitä virkaa on marginaaliporukka suomalaisilla?