Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Perjantaina 26.5.2017, presidentti Mauno Koiviston hautajaisten jälkeisenä päivänä, oli hyvä aloittaa pianisti Kemal Achourbekovin tarina.

Yllättävästi alkoi ahdistaa. Menen tänään äänestämään ja pähkäilen yhä neljän ehdokkaan välillä. Pähkäillessäni tajusin, kuinka vaikeaa omasta menneisyydestään on päästää irti.

Karaokebaarin Tytti heitti mielenkiintoisen kysymyksen: missä se Heiskanen on? Olin taas vaihteen vuoksi päättänyt laulaa Junnu Vainion tarinan miehestä, joka lähtee risteilemään Tukholmaan ja jääkin koko laivan satamassa olon ajaksi hyttiinsä. Miksi? No kun se on luuseri, väitin, samaa sarjaa Albatrossin rannalle ruikuttumaan jääneen juopon virkamiehen kanssa.

Väitin siinä olutta ostaessani vielä semmoistakin, että Junnu olisi tehnyt luuseritrilogian, jonka kolmannessa osassa mennään Hakkaraisen Masan kanssa Köpikseen ja todetaan Nyhavenin yössä, että ei nuoruuttaan voi elää uudestaan. Sitten oivalsin, että höpö höpö, eivät Hakkarainen ja sen kaveri luusereita ole, koska rahaa tässä tehty on ja vähän töitäkin niin, että tiskiin voi iskeä luottokortin ja sen viereen Masan rahat.

Minulla on yhä se sama ongelma: erotako persuista vai ei. Tätähän pohdin jo 11.11.2015 julkaisemassani blogikirjoituksessa, jonka voi käydä lukemassa tästä. Tuolloin päädyin ratkaisuun, että niin kauan en eroa, kun Timo Soini johtaa puoluetta. Jo tuolloin oli nähtävissä, että perussuomalaisissa käydään sisäistä linjavetoa, ja vaikka tuolloin näyttikin siltä, että maahanmuuton vastustamiseen keskittyvät ovat vähemmistönä, olisi puolueen jättäminen tuossa vaiheessa ollut rintamakarkuruutta.

Eroakirkosta.fi-palvelun perustaja Petri Karisma oli laittanut sähköpostia: palvelua oli käytetty tänä vuonna yhteensä 42 000 kertaa. Kaikkiaan valtionkirkoista arvioidaan eroavan vuoden loppuun menneessä yhteensä 47 000 suomalaista. Vuonna 2015 eroajia oli hieman vähemmän. Sähköposti provosoi laittamaan Facebook-päivityksen, joka poiki mielenkiintoisen keskustelun.

Sinänsä tuo Karisman teksti on asiallista uutistekstiä, mutta vuoden mittaan tulleista maileista tulee mielikuva, että Karisma – kirkkoon kuulumaton – riemuitsee joka kerta, kun evankelisluterilaisella kirkolla menee huonosti. Kirkkoon kuulumaton mies tekee parhaansa, että kirkko kuolisi. Se ansaitsee pohdinnan, pitkän sellaisen. Lupaan, että asiaa tarkastellaan myös Karismaa ymmärtävistä vinkkeleistä.

Karjalan Heili julisti keskiviikkona alkaneeksi Positiivisin joensuulainen -äänestyksen, jossa on jo muotoutunut selvää kampanjointia kolmen ihmisen ympärille. Hajaääniä on saanut suuri joukko joensuulaisia, joista on näin joulun alla hyvä noukkia esiin kolme ihmistä, jotka kaikki tuovat toisille hyvää mieltä tavallaan elää omaa arkeaan. Koska äänestäneiltä ei ole kysytty lupaa heidän nimiensä julkaisuun, pistän tähän tekstejä ilman kirjoittajan nimeä.

Tulipa ristiriitainen olo: mieli tekisi jättää touhu omaan arvoonsa, mutta kun pakko se on uutisoida, koska sosiaalisessa mediassa se jo leviää, ja on se joka tapauksessa oma ilmiönsä tässä ajassa. Uutisoidaan sitten, mutta jos nyt kumminkin yrittäisi asettaa sen mittasuhteisiinsa.

Joensuun kaupungintalon edessä siis on maanantaina mielenilmaus, joka on muualla organisoitu, ja jonka osanottajatkin tuodaan muualta – aivan kuin Kajaanissa, Siilinjärvellä ja Kuopiossa jo aiemmin. Yksi kolumnisti vertasi touhua Venäjän touhuihin Ukrainassa ja niihin samoihin itkijänaisiin, jotka olivat ennen Krimin valtausta mielenosoituksissa eri puolilla Ukrainaa. Tämä nyt mieltään ilmaiseva joukko hiipii Joensuuhun siksi, että täällä on nostettu esiin paperittomien maahanmuuttajien asema.

Voi että minä huusin. Iisalmen Peli-Karhujen Niko Laakkonen lopetti Jokipoikien pyristelyn sutaisemalla kiekon tyhjään maaliin ajassa 58.08. Saastamois-Jussi ja poikansa Joona, Jokipoikien miehet, jaksoivat katsoa ymmärtäväisesti yksinäistä huutajaa, joka karjui sielunsa tunnot korkeuksiin – aina Mehtimäen hallin kattoon saakka. Niin ylevä oli hetki, että tunnelatausta piti mennä purkamaan vielä laulamalla.

Mutta mitä oikein laulaisi iisalmelaisen jääkiekkoilun nousua aina 80-lukulaisilta kolmosdivisioonan luonnonjäiltä saakka seurannut tänä marraskuun 2016 viimeisenä keskiviikkona joensuulaisessa karaokepaikassa? Luontevinta on tempaista Jaakko Tepon Hilma ja Onni, onhan se iisalmelais-joensuulaista musiikkia. Hallilla oli pitänyt turvautua tamperelaiseen kiekkomusiikkiin. Nanaanaanana. Se on herkistävä pätkä Tapparan maalilaulusta Live is life. Sitä tuli erätauolla hyräiltyä, kun IPK johti 2–1 ja katse osui kaiteeseen nojaavaan Saastamois-Jussiin, jolle piti päästä kuittaamaan.

Valokuvan täytyy olla vuodelta 1944. Kolme miestä kävelee Helsingin kadulla, näyttää jotenkin syksyiseltä. Kahdella miehellä on päällään siviilikamppeet: pitkät takit ja lierihatut. Oikenpuolimmainen, isäni kaveri Aitavaaran Yrjö, on suorastaan hurmurin näköinen. Siviiliherrasmiesten välissä oleva Salosen Jussi, isäni, on kuin suoraan historiankirjasta repäisty: vaatetus on mallia SA Int, mutta arvomerkit on riisuttu. Suomea rakentamaan poistu!

Olipahan yksi elämäni merkittävimmistä juttukeikoista. Iisalamessa kävin, kotjseuvullain. Peltosalamelta alotin ja Pörsänmäin iltamissa huipensin. Vaikka enpähän minä se tarinan päähenkilö ole, Tepon Jaska on ja Heikkis-Anttikin – ujoiksi pojiksikin aikoinaan sanotut miehet, joista molemmista kasvoi sanataitureita ja lavalle nousseita kansan tunteiden koskettajia.

Viikonloppuna jaettavassa paperisessa Karjalan Heilissä ja verkko-Heilin näköislehdessä on aukeamareportaasi, jonka yhdessä kuvassa kirjailija Heikkinen istuu kiikkutuolissa ja seuraa sivusta, mitä maestero Teppo ja keittiönpöydän ääreen sulloutunut mediaväki juttelevat. Siinä on yksi sanataituruuden peruspilari: pitää osata myös olla hiljaa ja tarkkailla.