Minulla on ystävä, Hannu, kohtalotoverini Muttaan Törmääjänä. Emme ole yksin. Moni tunnistaa tilanteen: olet ehdottoman kiihkeästi mutta myös valitettavan yksipuolisesti rakastunut, ja vaikka vanhasta kokemuksesta tiedät lopputuloksen, jaksat silti yrittää jälleen kerran. Jälleen kerran kuulet ne tutut sanat. Voi Aimo/Hannu kun sinä olet ihana ihminen ja luotettava ystävä ja minä rakastan näitä meidän ihania keskusteluja, mutta...
Sunnuntaiaamu kello 6.58 ja olo on kuin Junnu Vainion tangosanoituksessa: oot ensimmäinen aatokseissain, miete myös viimeinen.
Ohjaaja Kaitsu, älä lue tätä. Teimme tänään kaikkea sitä, mitä olet kieltänyt tekemästä edes viimeisissä näytöksissä: jekutimme toisiamme, joimme esityksessä oikeaa alkoholia ja villiinnyimme muuten vain. Martti vielä meinasi pudota yhdessä Perniö-kohtauksessa tuolilta ja tuoli putosikin. Ja Minna, melkein. Repesi nauramaan niin, että ei meinannut saada repliikkiään sanottua. Minnan nauru tarttui yleisöön ja siinäpä me hohotimme yhdessä: Minna, Martti, katsojat ja lavasteissa vuoroaan odottavat näyttelijätkin.
Tänään on uutisoitu, että Vuonislahden taiteilijatalo - paikka, jossa parhaillaan kirjoitan kirjaa - on talousvaikeuksissa. Talouspuoleen en ota kantaa. Jos käyttäjiä ei ole riittävästi eikä tuloja riittävästi kerry, on tosiasioita katsottava silmiin. Yksi Facebookista bongaamani kommentti minut kuitenkin pysäytti.
Enpä olisi aamulla uskonut, kuinka hirveä ikävä on jo nyt. Jäljellä on vielä kaksi elokuista yönäytöstä, mutta kyllä jäähyväisten aika tuntuu olevan tänään, viiimeisen päivänäytöksen jälkeen. Parin viikon päässä odottavat yönäytökset ovat jotenkin oma irrallinen juttunsa. Aika moni meistä on jo siinä vaiheessa ehtinyt siirtyä omassa elämässään uuteen vaiheeseen. Minäkin.
Loppusuoralle tullaan: edessä viimeisen varsinaisen esitysviikon kolme esitystä. Tähän saakka nukuksissa olleetkin heräsivät. Torstain esitykseen on tulossa ainakin yksitoista omaa kaveriani, ja paineita on huomennakin, kun neljästä pojastani kolme (esikoinen oli jo ensi-illassa) tulee katsomoon. Joudun lunastamaan viime päivien hehkutukseni, jonka mukaan nyt se on hyvä, kun me kaikki, minäkin, olemme tulleet sinuiksi tarinan ja hahmojemme kanssa, ja kun me olemme oppineet nauttimaan yleisön edessä olemisesta ja tuomaan näyttämölle koko ajan uusia vivahteita.
Yksi Roukalahden kesäteatterin ilmiöistä on Karvisen Martin huonot vitsit, jotka pitäisi koota kirjaksi. Tänään saimme esimerkiksi kuulla kysymyksen, mikä on vammautuneille ravihevosille vastaava kilpailu kuin ihmisurheilijoiden paralympialaiset. No parakonikisat tietysti.
Onpa ollut hyvä yleisökesä. Tähän mennessä Roukalahden Avioliittosimulaattorin on nähnyt jo yli 3000 ihmistä ja ovat muuten nauraneet. Naurun kuulee, mutta kyyneleet vuodatetaan hiljaisesti, ja sitä olen mietiskellyt, onko siellä kukaan itkenyt. Siihenkin nimittän olisi aineksia.
Tänään repesin ensimmäistä kertaa nauramaan esityksen aikana kohdassa, jossa käsikirjoituksen mukaan ei kuulu nauraa. Helteestäkö lie johtunut. Oli jotenkin niin hulvaton olo, että en jaksa pitää tuota kovin suurena syntinä.
Torstai-illan veto oli omalta osaltani kesän huonoin. Syitä on kaksi: kesän pienin yleisömäärä ja tieto, että katsomossa istui ammattilaisia, tuttujakin. Kolmaskin, ehkä vaarallisin syy oli. Nyt esitys alkaa olla sillä tavalla hanskassa, että sisälle hiipi liiallinen itsevarmuus. Yhdessä nuo aiheuttivat eilen hajamielisen olon ja sen sopivan jännityksen puutteen.
