Roukalahden teatterikesä 2019 jatkui tänään toisella kokoontumisella, jossa saimme tietää pääroolien esittäjät ja sen, mitä kaikkia kiepsahduksia Luokkakuvan tyttöjen ja poikien elämä pitää sisällään. Innostus sen kun kasvoi: on tämä komea tarina ja syön elokuussa paketillisen nenäliinoja, jos kukaan ei itke loppukohtauksessa.
Sarjastamme noloja hetkiä ihmiselämässä: yksinpuhelusta kiinni jääminen. Eläydyin vessan pelin edessä roolihahmooni ja sähisin kiukkuista repliikkiä vielä ovea avatessani – ja huomasin tuijottavani kasvoista kasvoihin poikaani, joka sanoi huomenta. Ei ollut ensimmäinen kerta kun tuolla tavalla nolostuin. Jo viime kesän Avioliittosimulaattorin aikaan epäilin höpötteleväni itsekseni, kun kävelin kadulla ja uppouduin silloiseen tarinaan.
Maahanmuuttovastaista poliitikkoa August Ahlqvistia esitän kansainvälisen Teatteri Kodin esityksessä nimeltä Seven Bros, joka saa ensi-iltansa Pakkahuoneella perjantaina 8.3.2019. Siinä vaiheessa on ehtinyt alkaa jo Roukalahdenkin kesä 2019. Ensimmäinen lukuharjoitus on jo neljän viikon kuluttua, helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Oletan, että sen illan merkittävin anti on roolijako.
RADIO ISKELMÄ REXIN toimitusharjoittelija Marjut Söder teki pysähdyttävän kysymyksen:
– Tämä kun oli sinun ensimmäinen elämäkertasi, niin onko nyt työn alla jotain uutta vastaavaa?
Roukalahden ensi kesän teatterikausi alkoi tänään palaverilla, missä puhuttiin aikatauluista ja kartoitettiin, keitä kaikkia on tulossa mukaan. Ohjaaja Kai Paavilainen ja käsikirjoittaja Tiina Markkanen kertoivat tarinasta ja siitä, missä vaiheessa käsikirjoitus on nyt ja millaista esitystä aletaan tehdä.
Roukalahden kesäteatteri täyttää ensi kesänä 20 vuotta, ja sen kunniaksi tempaisemme komeasti kantaesityksen, pariskunta Markkanen–Paavilaisen ideoiman Luokkakuvan, missä seurataan samojen ihmisten elämää 8-vuotiaista koululaisista vuodelta 1956 aina vuoden 2019 seitsemänkymppisiksi, jotka kokoontuvat taas vanhalle tutulle punaiselle koululle.
Minulla on ystävä, Hannu, kohtalotoverini Muttaan Törmääjänä. Emme ole yksin. Moni tunnistaa tilanteen: olet ehdottoman kiihkeästi mutta myös valitettavan yksipuolisesti rakastunut, ja vaikka vanhasta kokemuksesta tiedät lopputuloksen, jaksat silti yrittää jälleen kerran. Jälleen kerran kuulet ne tutut sanat. Voi Aimo/Hannu kun sinä olet ihana ihminen ja luotettava ystävä ja minä rakastan näitä meidän ihania keskusteluja, mutta...
Sunnuntaiaamu kello 6.58 ja olo on kuin Junnu Vainion tangosanoituksessa: oot ensimmäinen aatokseissain, miete myös viimeinen.
Ohjaaja Kaitsu, älä lue tätä. Teimme tänään kaikkea sitä, mitä olet kieltänyt tekemästä edes viimeisissä näytöksissä: jekutimme toisiamme, joimme esityksessä oikeaa alkoholia ja villiinnyimme muuten vain. Martti vielä meinasi pudota yhdessä Perniö-kohtauksessa tuolilta ja tuoli putosikin. Ja Minna, melkein. Repesi nauramaan niin, että ei meinannut saada repliikkiään sanottua. Minnan nauru tarttui yleisöön ja siinäpä me hohotimme yhdessä: Minna, Martti, katsojat ja lavasteissa vuoroaan odottavat näyttelijätkin.
Tänään on uutisoitu, että Vuonislahden taiteilijatalo - paikka, jossa parhaillaan kirjoitan kirjaa - on talousvaikeuksissa. Talouspuoleen en ota kantaa. Jos käyttäjiä ei ole riittävästi eikä tuloja riittävästi kerry, on tosiasioita katsottava silmiin. Yksi Facebookista bongaamani kommentti minut kuitenkin pysäytti.
Enpä olisi aamulla uskonut, kuinka hirveä ikävä on jo nyt. Jäljellä on vielä kaksi elokuista yönäytöstä, mutta kyllä jäähyväisten aika tuntuu olevan tänään, viiimeisen päivänäytöksen jälkeen. Parin viikon päässä odottavat yönäytökset ovat jotenkin oma irrallinen juttunsa. Aika moni meistä on jo siinä vaiheessa ehtinyt siirtyä omassa elämässään uuteen vaiheeseen. Minäkin.
Loppusuoralle tullaan: edessä viimeisen varsinaisen esitysviikon kolme esitystä. Tähän saakka nukuksissa olleetkin heräsivät. Torstain esitykseen on tulossa ainakin yksitoista omaa kaveriani, ja paineita on huomennakin, kun neljästä pojastani kolme (esikoinen oli jo ensi-illassa) tulee katsomoon. Joudun lunastamaan viime päivien hehkutukseni, jonka mukaan nyt se on hyvä, kun me kaikki, minäkin, olemme tulleet sinuiksi tarinan ja hahmojemme kanssa, ja kun me olemme oppineet nauttimaan yleisön edessä olemisesta ja tuomaan näyttämölle koko ajan uusia vivahteita.
