Mietteitä maailman menosta ja ihmiselosta

Jäljellä on vielä kaksi elokuista yönäytöstä, mutta jo tänään iski haikeus, kun vedimme viimeisen päivänäytöksen. Heinäkuu meni tahdilla esitykset keskiviikkoisin, torstaisin ja sunnuntaisin, ja tänä aikana teimme, uskallan väittää, jotain historiallista. Roukalahden kesäteatterin Luokkakuva puhutteli, ja puhuttelee vielä niissä kahdessa jäljellä olevassa yönäytöksessä, tavalla, joka jää ihmisten mieliin. Tänään kesän ennätysyleisö, 500 ihmistä, antoi loppuapdolinsa seisaaltaan. Kuinka moni kesäteatterilainen saa kokea sen? Juuri nyt oloni on tavattoman kiitollinen, että saan olla osa tätä.

Suurin kiitos kuuluu Tiina Markkaselle, joka kirjoitti Suuren Tarinan. Iso kiitos menee Tiinan elämänkumppanille, ohjaaja Kai Paavilaiselle, joka sai ryhmän toimimaan. Moni teatterin ammattilainen on heinäkuun aikana jakanut kiitosta siitä, kuinka haastavan tekstin Tiina teki harrastajateatterilaisille, ja kuinka Kaitsukaan ei päästänyt meitä helpolla ajattelemalla, että amatöörejähän ne vain ovat. Harrastajiahan me olemme, mutta voi meiltä silti vaatia. Minna Fali teki uskomattoman työn Paulana, ja toinen esityksen kivijalka oli Timo Kettunen Marttina, jonka loppulaulu herkisti yleisön. Esityksen jälkeen menimme tänään äänimies Kristian Syyslehdon kanssa Sointulaan voitonmaljoille, Krisun ilmaus, ja Krisu kertoi, kuinka jokaisessa esityksessä oli se porukka, joka halusi lähteä pois kesken loppuaplodien, koska ei halunnut näyttää omaa itkuaan naapurille.

Tänään se iski. totaalinen musta hetki. Koko kesän olen vetänyt niin hyvin, ja kun kavereille on tullut unohduksia, olen kertaalleen ollut itse se, joka auttaa ja vapauttaa lukkiutuneen tilanteen ja saa esityksen jatkumaan. Tänään jumi iski itseeni.

En tiedä, mitä väliajalla tapahtui, mutta äkkiä tajusin toista puoliaikaa odottaessamme, että en muista, miten se yksi kohtaus etenee. Tarkistin plarista, mutta pelko jäi. Aloin jännittää sitä tiettyä kohtausta, joka kaiken lisäksi on oma kohokohtani Luokkakuvassa. Ossini on siinä totaalinen elämäänsä pettynyt kusipää, joka pilaa juhlat, ja olen tähän saakka nauttinut showstani. Tänään pelkäsin kohtaukseen mennessäni, ja kävi kuten pelkäsin: seisoin kesän ennätysyleisön edessä, enkä kerta kaikkiaan muistanut, mitä minun pitää sanoa. Mustia hetkiä tuli useita, mutta rakas pikkusiskoni - henkinen, ei biologinen - Johanna ja joku muu kaveri auttoivat ja esitys eteni, enkä usko, että kovinkaan moni katsojista tajusi, että nyt tapahtui jotain outoa. Tai no - se yksi hiljaisuus venyi kyllä piinallisen pitkäksi.

Enpä ollut tuotakaan ajatellut, ennen kuin ystäväni Pia sen ääneen sanoi: Luokkakuvan ihmisethän ovat niitä suomalaisia, joille maailma avautui ensimmäistä kertaa. Nämä sotaveteraanien lapset saivat koulutusta, ja hekin, jotka eivät ylioppilaiksi kirjoittaneet ja yliopistoissa opiskelleet, oivalsivat, että voi elämää löytyä Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Markkasen Tiina on terävällä kirjoittajan oivalluksellaan laittanut tarinaan enemmän yhteiskunnallista havainnointia kuin me työryhmän jäsenet olemme oivaltaneetkaan. Kaksi Punaisen koulun kasvattia tosiaan eli suuren osan elämästään ulkomailla.

Kun siihen lisää sen jo aiemmin toteamani, että jokainen katsomossa istuja, varttuneempi ainakin, löytää hahmoista paljonkin tuttua ja samaistuttavaa, ei ole ihme, että olemme saaneet tämän kesän esityksestämme poikkeuksellisen paljon palautetta. Tänäkin aamuna minut pysäytti töihin kävellessäni ihminen, joka oli käynyt katsomassa esityksen viime viikolla. Kohtalaisen pitkän keskustelun kävimme ortodoksisen kirkon puistossa.

Olipa jännä keskiviikkoilta. Illan veto oli kaukana täydellisestä, mutta yleisö tykkäsi enemmän kuin vielä kertaakaan Luokkakuvan aikana, ja se on tänä menestyskesänä paljon. Lopputaputukset olivat rytmikkäät ja - mitä ei kovin usein tapahdu kesäteattereissa - osa jopa nousi taputtamaan seisaaltaan. Markkasen Tiina on osunut napakymppiin tarinallaan, joka naurattaa ja liikuttaa kyyneliin saakka.

Ja hitto soikoon, ollaanhan me esiintyjätkin hyviä. Johanna kysyi lopputuuletuksista selvittyään, kuka oikein oli se nainen, joka kävi halaamassa. Kunnanjohtaja, siskoseni, Liperin kunnanjohtaja Hannele Mikkanen, joka kävi kaappaamassa syleilyynsä kaiken, mikä liikkui. Tänään toimi äänentoistokin, kun pari kajaria siirrettiin paikkoihin, joissa ne eivät nappaa näyttelijöiden ääntä kiertoon saakka.

Olemme leijuneet tämän viikon. Sekä kenraali- että ensi-iltayleisö tykkäsivät, ja sekä Karjalaisen että Karjalan Heilin kriitikot kehuivat. Tämä on petollinen tilanne palata viikon tauon jälkeen yleisön eteen. Hyvä olo on nyt piistettävä poikki ja keskityttävä taas nöyrinä varsinaiseen esitysjaksoon. Huomisesta lähtien vedämme koko heinäkuun läpi kolmen esityksen viikkotahdilla: näyttämölle sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin.

Onneksi ihan kaikki ei mennyt ensi-illassa putkeen. Koska näyttelijöitä on 15 plus bändi päälle plus muutama muukin äänentoiston kannalta ongelmallinen juttu, ensi-illassa oli pienoisia äänenkierto- ja muita ongelmia, ja siitäkin puhuimme sekä ensi-illan jälkeen kasvokkain että kuluneen viikon aikana WhatsApp-ryhmässämme. Ongelmat tiedetään ja niille tehdään tarvittavat asiat.

Ohjaaja Kaitsu lausui torstain kenraaliharjoituksen jälkeen vapauttavat sanat: olen ylpeä teistä. Olihan se hyvä veto, juuri sopiva. Pieniä mokia tuli sen verran, että ensi-iltaan lähdetään nöyrinä, mutta niin hyvin se rullasi, että voimme lähteä huomiseen myös luottavaisina. Työmme olemme tehneet, ja kyllä me osaamme.

Kenraalissa oli varsin mukavasti yleisöä. Hiljentävä oli tieto, että alzheimeria sairastava nainen oli nauranut enemmän kuin vuosiin. Naurua kuului muutenkin, ja se tuntui hyvältä. Luokkakuvan huumori kun nousee tilanteista, ei niistä vitseistä, joita kesäteattereilta on totuttu odottamaan. Hiukan mietitytti, aukeaako tämä yleisölle, mutta kyllä se aukeaa. Se tuo mukavan kutinan. Olemme tekemässä tänä kesänä jotakin poikkeuksellista, ja olen kiitollinen, että saan olla tässä mukana.

Nyt alkaa olla jo hyvä olo. Tai eihän olo hyvä saa olla, muuten mennään metsään. Muotoillaan uudestaan: nyt ei ole päällä samanlainen paniikki kuin edellisen kirjoituksen aikaan. Mikrofonin lähettimen pitopaikkaan löytyi toimiva ratkaisu, ja vöitäkin tuli ostettua sen verran, että housut pysyvät päällä. Keskiviikkoillan koeyleisön, jonka muodosti Maarianvaaran kesäteatterin tuottaja Henri Räsänen, edessä vedetty harjoitus meni suhteellisen hyvin, koska nyt pystyi keskittymään itse tekemiseen. Parannettavaa jäi juuri sopivasti.

Räsäs-Henry antoi hyvän palautteen: olipa erikoisin esitys, minkä hän on kesäteatterissa nähnyt. Lausunto oli kehu. Roukalahdessa tehdään nyt hyvällä tavalla jotain semmoista, mikä ei ole tavanomaista kesäteatterikamaa. Oma riskinsähän tässä on. Jos yleisö odottaa alastomuutta tai alapään huumoria, se pettyy. Komiikka nousee tilanteista ja kyse on enemmän syvälle tunteisiin menevästä esityksestä kuin hekohekosta. Henry sanoi odottavansa uteliaana yleisön reaktioita.  Ne voivat olla ristiriitaiset: meistä saatetaan pitää todella paljon, mutta vaarana myös on, että kaikki eivät ymmärrä, että tässä liikutaan sekä Paulan muistoissa että nykyajassa.

Eihän se, kuten ohjaaja Kaitsu eilen illan päätteeksi sanoi, kovin hyvin mennyt. Itse asiassa se oli aivan karmea läpimeno. Mutta, kuten Kaitsu painotti, ei sen valmis pidä vielä ollakaan. Onhan meillä tämän illan läpimenon verran aikaa korjata asioita. Huomenna saattaa olla jo yleisöä, ja torstainahan on sitten kenraaliharjoitus, joissa katsomossa on sukulaisia ja kavereita. Sitten on juhannustauko ja siten koittaa sunnuntai, ensi-ilta.

Liitokset natisevat, totesi Kaitsu, ja tarkoitti löysyyttä, mitä on kohtausten ja repliikkien välissä. Riittävän nopeasti emme eilen iskeneet omia repliikkejämme kaverin repliikin perään, ja suoranaista sekoiluakin oli siellä täällä. Itse esimerkiksi olin jo heti mopoajeluni jälkeen menossa suoraan tanssilavalle soittamaan rokkia muistamatta, että baarissa pitää ensin piipahtaa. Olin jo ehtinyt aloittaa vaatteiden vaihdonkin, ja kovin puolivillaisen näköisenä ryntäsin sitten muiden perässä baariin sanomaan Paulalle, että älä usko, Mustajalka huijaa aina naisia.

Oulussa opiskeleva poika, tuleva tanssin ammattilainen, on isänsä luona muutaman yön pysähdyksellä matkallaan Lappeenrannan Kalenoista Kuopio Tanssii ja Soihin. Uskouduin äsken murheestani, josta olen tännekin kirjoittanut: yli minuutin kestävästä onnestani, joka minun on pystyttävä Luokkakuvassa ilmaisemaan ilman ainuttakaan ääneen lausuttua sanaa. Siinähän on se ongelma, että onnellinen hymy meinaa hyytyä lähes itkuksi, kun hymyillä pitää, vaikka 400-500 ihmistä tuijottaa suoraan kohti ihan lähellä. Kotona olen harjoitellut peilinkin edessä, mutta niin vain muuttuu hymy irvistykseksi.

"Käy sisäistä monologiasi", kehotti poika. Että mitenkä? Isä katsoi poikaansa yhtä uunona kuin keväällä bändiharjoituksissa Riikkaa, joka sanoi, että iske sillä tamburiinilla etupotkun sijasta takapotkua.

Ensi-iltaan on tänään tasan kaksi viikkoa. Vilkaisu harjoituskalenteriin paljastaa, että jäljellä on kenraali mukaan lukien enää kahdeksan harjoituskertaa, joista kahdessa on yleisöä paikalla. Niin sanottuja tavallisia harjoituksia on vain kaksi, kaikki muut ovat joko I tai II tai koko näytelmän läpimenoja. Pitäisi siis alkaa olla aika valmista.

Ei ole, lähelläkään. Välillä on havaittavissa pientä hermostumistakin: onko homma liiankin levällään? Luokkakuva on silläkin tavalla haastava näytelmä, että bändin mukana olo ja toisen näytöksen runsaat pukujen vaihdot ovat tuoneet pakollisia paneutumisia asioihin, jotka ovat vieneet aikaa varsinaiselta harjoittelulta. Torstaina esimerkiksi piti harjoitella ensimmäistä kertaa musiikkikohtauksia koko bändin ja esityksessä oikeasti käytettävien soittimien voimin, mutta emme harjoitelleet. Äänimies Krisu varoitteli jo harkkojen alussa, että tekniikan vaatimat säädöt vievät aikaa, kun yksittäisiä soittimia on paljon, ja kun säädettävänä on myös monen eri laulajan vaatimat äänet.