Arvio: Kanavateatterilla tunnelmia laidasta laitaan
Hellu (Anu Jumppanen, vasemmalla) ja Pike (Krista Haataja) pistävät kuohujuomaa kaatavan Ulliksen (Kaisa Piiroinen) elämää uusiksi. Pekka Hopposen esittämä sympaattinen senioricasanova Valtonen riisuu lopussa naamionsa. Kuva: Jenna-Maaria Photography
Kontiolahden Kanavateatteri, Vihainen Leski
Ohjaus ja dramatisointi Tero Sarkkinen
Käsikirjoitus Minna Lindgren
Tein tässä taannoin sen virheen, että suorin katsomaan eräästä jousipyssysankarista kertovaa lastennäytelmää ilman kohderyhmän edustajia, vaikka sellaisia olisi voinut pari omasta takaa löytyäkin. Vastaanottokokemukseni oli välttämättä vaillinainen ja epäautenttinen. Niinpä, virheen korjatakseni, nappasin Kontiolahdelle käsköykkään teatterikonkari Timo Ventolan, jolla ikää on enemmän kuin minulla; Kanavateatterin tämänkesäinen Vihainen leski näes kertoo ikääntymisestä, omaishoidosta, lonkkavioista, ja vanhusten seksibileistä.
Ulla-Riitta (Kaisa Piiroinen), eli Ullis on vasta tuhkannut miehensä, kun kaverit Pike (Krista Haataja) ja Hellu (Anu Jumppanen) jo keksivät uutta sutinaa vuosikymmenen omaishoitajana viettäneelle ystävälleen. Bileiden, kahvakuulien, hotjoogien, ja iltapäivädrinksujen tarkoitus on piristää häntä, varsinkin kun samalla omat lapset Marko (Arto Petri Juhani Korhonen) ja Susanna (Jenna Julkunen-Liimatta) tahtovat väen väkisin vängetä äitinsä seniorikodin turvasäilöön. Miehiäkin pyörii nilkoissa, ja lastenlapsiin olisi aikaa tutustua. Kiirettä pitää niin ei ehdi surra.
Näytelmä pohjautuu Minna Lindgrenin samannimiseen kirjaan. Romaanikerronnan muoto vaikuttaa taustalla dokumentaristisena otteena. Kuten ilmiökirjallisuudessa yleensä, tekstiin on täytynyt ympätä kaikki aihepiiriin liittyvä. Eihän hyvää taustatutkimusta saa jättää käyttämättä. Valittu tyyli toisaalta luo näytelmään enemmän tarttumapintaa sille, kuka itse pyörii samoissa ympyröissä. Oli sitten kyseessä peruskunnostamattoman rivitalon kauppaaminen, Tinder, tai miniät, joilla sukupuolisensitiivinen kasvatus tursuaa korvista. Materiaalin paljous johtaa siihen, että valitettavan moni henkilöhahmo jää karikatyyriksi.
Silloin kun lavalla ovat limittäin nykypäivässä hymyten maljaa kohottava nainen, ja takauma pilalle menneestä joulusta, on kontrasti voimakas.
Romaanin liian pedantti dramatisointi kohtaa suuremman ongelman Kanavateatterin liikuteltavassa katsomossa. Näyttämö on jaettu lavasteissa kahteen. Abstraktiin harmaansävyiseen puoleen, joka muuntuu tarvittaessa diskosta dementiaosastoksi, ja nostalgiseen 70-luvulle jämähtäneeseen interiööriin. Katsomoa siirretään sivusuunnassa kohtauksesta toiseen. Siirtelyyn kuluu aikaa ja jotta katsojat eivät aivan tulisi seilaamisesta merisairaiksi, ovat monet, varsinkin joukkokohtaukset venytetty tarpeettoman pitkiksi. Katsoja saa seurattavakseen kirjaimellisesti kaksi näytelmää, muoti-ilmiöille kepeästi naljailevan farssin, ja syvällisen luopumista ja siirtymävaiheita naaraavan melodraaman. Ensimmäinen tukahduttaa jälkimmäisen.
Kaisa Piiroinen ja poliisinkin roolin tekevä Kati Lotvonen komppaavat hyvin toisiaan vanhana ja nuorena Ulliksena.
Kati Lotvonen ilmentää lieden ja pullon väliin jääneen kotiäidin ahdistusta nuorena Ulliksena. Silloin kun lavalla ovat limittäin nykypäivässä hymyten maljaa kohottava nainen, ja takauma pilalle menneestä joulusta, on kontrasti voimakas. Lotvonen ja Piiroinen komppaavat toisiaan hienosti. Tätä olisi saanut olla lisää. Syvempiin teemoihin päästään myös kiinni Ulliksen hyvästellessä ystäväänsä Hellua luuydinsyövälle. Bilehilemummojenkin on lopulta muistettava: memento mori.
Teknisenä suorituksena Vihainen leski on eheä kokonaisuus. Kohtausten sisällä dialogi ei töksy, päin vastoin. Puvustuksessa on selvästi nähty vaivaa. Pekka Hopposen Valtosesta kasvaa todella sympaattinen hahmo kun senioricasanova riisuu vähitellen naamionsa. Koevanhuskaniinini Timo tunnisti näytelmästä myös sellaista tuttua, joka minulta klopilta luonnollisesti jäi huomaamatta. Kestoa hän kiitteli: vielä ehti todistamaan kun Espanja potki Ranskan ulos EM-kisoista.