Arvio: Itsevarmat roukalahtelaiset viskaavat liian vakavuuden ojanpenkkaan
Loppuaplodeissa vasemmalta oikealle Heikki Sormunen, Harri Hiltunen, Juha Ilmakari, Timo Kettunen, Satu Toivanen, Johanna Kuikka, Marja Leppänen, Anne Wagner, Martti Karvinen Kuva: Oona Heikkinen
TUOTANTO Emmauksen tiellä, Roukalahden kesäteatteri
Ensi-ilta 23.6.2024
TYÖRYHMÄ
Ohjaus ja lavastus Hannu Virolainen
Käsikirjoitus Markku Pölönen
Tämän kesän hupailu Liperin Roukalahdella perustuu Markku Pölösen elokuvaan Emmauksen tiellä (2001). Elokuvassa juju taisi olla siinä, että se oli lyöty purkkiin yhdellä otolla, ja oliko vielä digitaalisella kameralla.
Maalta kaupunkiin paennut mies palaa siinä tekemään selkoa menneisyytensä kanssa. Tarina ja vuorosanat pysyvät näytelmässä likipitäen ennallaan, kotikylän via dolorosaa pitkin kulkeva vaellus on sovitettu paikallaan pysyvämpään muotoon.
Rane (Heikki Sormunen) kohtaa lapsuutensa toverit, aloilleen jääneet, jumahtaneet ihmiset, joilla kaikesta huolimatta tuntuu jokin olevan elämässä paremmin kuin stadin jätkällä. Henkilökavalkadista löytyy äitiä (Anne Wagner) ja isää (Martti Karvinen), monenmoista huithapelia ja kottikärryn työntäjää, joista huolehtii käsiohjelmassa vaatimattomasti "lahjakkaaksi kööriksi" nimetty joukko. Näytelmän musiikkipuolesta vastaava Timo Kettunen tuon kuvailun ainakin lunastaa. Tosirakkauden koominen puoli taasen ruumiillistuu Harri Hiltusen ja Satu Toivasen Jopessa ja Rebekassa.
Näytelmä on hyvin tyylipuhdas farssi, ja sellaisena mainio. Suurten ikäpolvien maaltamuuttoromantiikkaa ei ole millään tavoin yritetty ajankohtaistaa, tai esittää päivänpoliittisesti merkkittävänä. Päin vastoin: tarjolla on epävakava irtiotto vakavasta arjesta, joka ei jaksa olla kuittailematta edes omista dramaturgisista valinnoistaan. Ehkä kolmannen ohjaajan valintoja lyttäävän vuorosanan kohdalla saattaa tosin arvata kyseessä olevan sovittu juttu.
Roukalahden porukka on ennenkin nähty yhdessä ja siitä on helppo ponnistaa.
Nostalgiannälkäisiä katsojia hellitään. Musiikkia tulee niin taustanauhalta kuin livebändin ämyreistä. Lavastuksessa ja rekvisiitassa on kaikenlaista pientä bongattavaa vuosien virroilta. Myöhempien aikojen sukupolviin kuuluvana pohdin itse enemmän sitä, mistä tuon Pölösen alkuperäisen elokuvan striimailisi.
Ensiluokkaisella kesäkelillä oli lie lusikkansa sopassa mutta hyvä mieli velloi ensi-illassa näyttämöltä katsomoon ja takaisin. Kevyen hupailun saa helposti lässähtämään jos siihen ei tosissaan usko. Roukalahden porukka on ennenkin nähty yhdessä ja siitä on helppo ponnistaa. Heidän itsevarmuutensa on ottanut vallan viimeistään siinä vaiheessa, kun työryhmä on miettinyt sitä, että otetaanko lopuksi helpot irtopisteet ja lauletaan Olen suomalainen – joo, mutta reggae-versiona!