Julkaistu    |  Päivitetty 
Satu Melkko

Tarve vanhusasianvaltuutetulle

Viime aikoina on uutisoitu kaltoinkohdelluista vanhuksista, jotka ovat jääneet heitteille ilman tarvitsemaansa apua, vaikka ovat olleet vanhuspalveluiden piirissä.

Vanhustenhoidosta puhuttaessa nostetaan esiin yhteiskunnan varojen väheneminen, toimintatapojen tehostaminen, vanhusväestön määrällinen kasvu ja samalla hyväkuntoisten vanhusten osuuden kasvu. Näillä perustellaan palvelurakennemuutosta, jossa ympärivuorokautista hoivaa vähennetään samanaikaisesti kuin hyvin vanhojen ihmisten (yli 85–90-vuotiaiden) määrä kasvaa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1972 yli 90-vuotiaita oli Suomessa noin 3 000 ja nyt noin 50 000. Määrä kasvaa 3 000–5 000 vuodessa.

Tutkimusten mukaan hyvin vanhojen ihmisten toimintakyky tai terveydentila ei ole viimeisten 15 vuoden aikana kohentunut niin kuin nuorempien ikäluokkien.

Hoivantarve ei siis vähene vaan siirtyy korkeampaan ikään. Päätöksenteossa tämä asia kielletään ja ratkaisuksi esitetään kotihoidon tehostamista.

Tausta-ajatuksena on, että ikäihmisen on paras asua omassa kodissaan. Näin varmasti on, mutta esimerkiksi muistisairauden edetessä ihmisen kyky tunnistaa oma koti, hahmottaa aikaa ja tehdä rationaalisia päätöksiä heikkenee. Pystytäänkö silloin tarjoamaan riittävästi kotihoidon käyntejä ilman resurssien lisäystä?

Ikäihmiset tarvitsevat puolestapuhujan, joka puolustaa ikäihmisten asemaa yhteiskunnassa ja ajaa heidän asioitaan – vanhusasiainvaltuutetun, jonka tehtävä olisi valvoa, ottaa kantaa, raportoida vanhuksia koskevista epäkohdista ja tarttua niiden korjaamiseen.

Asiaa koskevan kansalaisaloitteen nimien keräys alkoi 1.4.

Vanhuksille on taattava turvallinen ja arvokas elämä loppuun saakka.

Kommentoi

Hae Heilistä