Julkaistu    |  Päivitetty 
Marjatta Räty

Vanhukset sähköisen kehityksen rahasampona

Sain tilaisuuden osallistua Finlandia-talolla Ikäteknologia ikääntyneiden kotona asumisen tukemisessa -seminaariin.

Päivän aikana useimmat luennoitsijat puhkuivat intoa vanhuksille tarjottavien sähköisten asumispalvelujen tulevista mahdollisuuksista.

Ilmeni, että vanhuksille myytäviä, erihintaisia vempaimia on jo runsaasti tarjolla ja lisää on tulossa! Itselleni tuli tunne, että kohta vanhusten lähes ainoa kotiin tarjottava terveydenhoito onkin vanhuksen itsensä hankkimat sähköiset laitteet, puhuvat robotit ja puhelimitse tilatut hyvinvointilääkkeet.

On kyse vanhuspalvelujen digiloikasta! Vai oliko se digihyppy?

Joka tapauksessa omaisten huolenpito kotona asuvista läheisistään kasvaa. Toki monille se on tällä hetkelläkin ollut itsestään selvää, sillä joka kolmas ikäihminen (65+) ei käytä nettiä.

Mitä tapahtuu yksinäisille henkilöille, joilla ei ole lähiomaisia?

Kuka päättää heidän osalta kotona tarvittavista sähköisistä laitteista? Kuka valvoo laitemyyntiä, erityisesti puhelimitse tapahtuvaa? Kuka valvoo, että vanhus oppii mahdollisesti hankitun laitteen käytön, ettei uusi vehje, koeopastuksen jälkeen päädy komeron nurkkaan?

Entä vähävaraiset ja täysin varattomat vanhukset? Kuka heidän kotona tarvitsemansa digivimpaimet maksaa? Vai jäävätkö he nopeassa sähköisessä kehityksessä, täysin omaisten, seurakuntien, vapaaehtoisten vai peräti oman onnensa varaan?

Joensuun tunnuslause on ”Täällä ikäihmisten on hyvä elää”. Toistaiseksi vielä totta. Kuitenkin saan usein viestejä, että esimerkiksi kotipalvelun piirissä oleville vanhuksille jää päivä päivältä yhä vähemmän henkilökohtaista kohtaamisaikaa.

Henkilökunnan työaikakin vanhushoidossa on kerta kaikkiaan ”sähköistymässä” henkilökunnan vähyyden takia. Tuloksena työntekijän ja vanhuksen yhä vain lyhyempi, aito kasvokkain tapahtuva kohtaamisaika ja työntekijän uupuminen?

”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta”.

Kommentoi

Hae Heilistä