Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Paasilinnan pojat

Kun Arto Paasilinnan kuolinuutinen lokakuussa tuli, sydän löi hetken tyhjää. Sydän löi tyhjää myös 18 vuotta aiemmin, kun tuli tieto Erno Paasilinnan kuolemasta. Molempien uutisten yhteydessä tuli mieleen lause, jonka appeni hiukan huokaisten sanoi aina, kun joku hänen arvostamansa henkilö lähti tuonilmaisiin: ”Sellaisia miehiä ei tehdä enää.”

Tutustuin Artoon 60-luvun lopulla, missäpä muualla kuin helsinkiläisessä taiteilijaravintola Kosmoksessa. Silloin Arto oli vielä toimittaja ja lukijoille tuttu ainakin Apu-lehdestä ja Suomen Kuvalehdestä. Viimeisen kerran tapasin hänet vuonna 2007, jolloin Sitra Suomen 90-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi julkaisi suomalaisista menestyjistä teoksen Läpimurtoja. Olin yksi kirjan haastattelijoista, Arto yksi haastateltavistani, ja juttua teimme rikkaitten lähiössä, Arton hulppeassa rivitaloasunnossa.

Arto oli rikas mies, valtavan kirjatuotannon tehnyt, yli 40 kielelle käännetty, avoimen ylpeä sekä tuotannostaan että rahoistaan. Erityisesti hän leuhki sillä, että omistaa seitsemän itse rakentamaansa saunaa. Persoonaltaan hän ei ollut miksikään muuttunut, sama kovaääninen, karski Lapin jätkä kuin ennenkin.

Ernokin oli jo tuttu, kun tein hänestä haastattelun Anna-lehteen 90-luvun puolivälissä. Erno oli muuttanut vihamieliseksi kokemastaan Hämeenlinnasta Tampereelle ja asettunut Hervannan kerrostalolähiöön. Istuimme pienen keittiönpöydän ääressä ja Erno osoitti ulkona avautunutta ”maisemaa”. ”Katto nyt tota, eiks itku tule pelkästä säälistä”, hän sanoi. Sitten hän paasasi pari tuntia maailman, Suomen ja kulttuurielämän epäoikeudenmukaisuudesta, kurjuudesta ja nurjuudesta ja suomalaisen kulttuuripolitiikan pässinpäisyyksistä  –  ylipäätään maailma ja varsinkin Suomi olivat hänelle yhtä Hölmölää, jossa rikkaat mellastavat ja vähäosaiset kärsivät.

Paasilinnan poikien kaltaisia miehiä ei todellakaan tehdä enää. He olivat Petsamon evakkoja, lähtivät aivan pohjalta, rutiköyhyydestä ja raivasivat tiensä yhteiskunnan eliittiin, Arto rahaeliittiinkin, Reino-veli toista tietä Yleisradion johtoon ja Mauri, nuorin veljeksistä kirjailijaksi hänkin, ilman että nousu olisi muuttanut heidän ajatteluaan ja persoonaansa.

Ernon ja Arton olemus oli karski ja kova ja jutut hurjia, mutta kuoren alla piili empaattinen, lempeä, tunneherkkä mieli. Menestyksen hetkelläkään he eivät unohtaneet lähtökohtiaan: lapsuuden köyhyyttä ja nuoruuden ankaraa raadantaa pohjoisen soilla ja metsissä. Kaiken rikkautensa keskeltäkin Arto vielä sanoi, ettei häneltä syntyisi yhtään kirjaa, ellei hän kirjoittaisi samalla voimalla, vimmalla ja ahkeruudella kuin teki nuorena poikana metsätöitä leivässä pysyäkseen.

En tiedä, lukiko Arto Tshehovia, mutta Erno luki varmasti. Molemmat he kuitenkin noudattivat Anton-kollegan ohjetta: ”On kirjoitettava niin, että kynnet katkeilevat.” Niin suomalaisten kirjailijoiden on edelleenkin tehtävä, sillä tulivatpa he mistä kansankerroksesta tahansa, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta he ovat edelleen köyhiä, kuten Suomen Kirjailijaliiton viimeisin tulotutkimuskin osoittaa.

Mutta maailma on muuttunut ja nykyisessä henkisessä ilmastossa on entistä vaikeampaa puskea Paasilinnan poikien tapaan läpi harmaan kiven. Jos semmoisia kiviä tässä digitaalisessa maailmassa enää puskettavaksi edes on.

Kommentoi

Hae Heilistä