Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Kari Tahvanainen

Olipa kerran

Niin alkavat sadut: Olipa kerran. Ja ne päättyvät yleensä: He elivät onnellisina elämänsä loppuun.

Siis, olipa kerran pieni tyttö jonka nimi oli Satu. Hän asui pienessä maalaistalossa metsien ja peltojen keskellä kolmen veljensä ja vanhempiensa kanssa. Aluksi hän kylläkin asui mummolassa.

Varhainen hämärä muistikuva mummolasta: leikimme lattialla uunin edessä hellapuilla. Kasaan niitä keoksi ja sisko ryömii siihen. Yksi halko tipahtaa hänen otsalleen. Voi sitä itkua ja voihketta. Mustavalkoisessa valokuvassa vauva parkuu hetekalla ja minä katselen tutti suussa.

Kasvamme luonnon keskellä. Leikkimme vievät meidät havumajoihin ja suuriin metsiin. Koulumatkaakin taitetaan metsäteitä pitkin naapurien lasten kanssa. Kesät vietämme heinäpellolla ja uimassa. Iltaisin vanhempien ollessa navetalla karjaa hoitamassa puuhailemme lettuja paistaen ja aina jotain kummaa keksien. Tietokilpailuja, piilosilla oloa, piirtelyä sakuraväreillä, telkkarin katselua.

Aku Ankat, Viisikot ja satukirjat kuluvat käsissämme. Mutta kuinka innostummekaan Fazerin Toivelauluja -kirjasarjasta. Niitä vihkosia me hoilaamme kannesta kanteen ja illasta toiseen. Daa dirlan dirlan daa! Vaikkei meistä yhdestäkään tule laulajaa.

Vanhoista valokuvista näkee tuokioita metsässä nuotiolla; lehmä katselee meitä kaikessa rauhassa taka-alalla. Nuotiolla paistetaan omenoita, niitä joita olemme käyneet vaivihkaa hakemassa illan hämärässä naapuritilan omenapuusta. Ja toisissa kuvissa paijaamme kissoja, joskus värjäämme valkoiselta angorakissalta kuononpään hiilellä mustaksi. Ja otamme onnettomasta vielä valokuvan. Pitkämielinen oli kissa kuitenkin meille lapsille.

Teineinä poseeraamme kukkakedolla ja peltojen keskellä, helteisenä sunnuntaina.

Sytytin skannerin / sytytin kynttilän / sytytin lapsuuden / Olimme olemassa // Sinäkin siinä / kotipellon keskellä raunion kivellä / istuva teinityttö / Vaihdettiin vuoroja / minäkin siinä / donny osmond kivellä / kesä // Sen halusin sanoa

Prinsessa Dianan elämänkerta tuntui olevan sinulle tärkeä kirja aikuisena. Enkä yhtään ihmettele, te kukkaislapset, toisten auttajat.

Laitoin kukkia / niin kuin sinä laitoit / niin kuin sinä olisit laittanut / syksyn / syvät värit

Elämänkulku vie sadunkin ihmisiä aikanaan erilleen. Tarvitaan happea, ilmaa siipien alle, halutaan elää itsenäistä elämää. Kuunnella elämän kutsua, joskus seireenienkin laulua. Niin on elämä menevä, aallokoissa ja suvannoilla, auringon lämmössä ja pakkasen pistellessä poskia. Tapaamisen toivossa.

Suonissa kultaa / ruusuissa virtaa piikkejä // väsyneet kätemme / ja viisarit pistävät lävitse // eikä ole

Tämä satu oli päättyvä ennen aikojaan. Pyhäselän aallot tuudittivat Sadun ikuiseen uneen syksyisenä päivänä Reijolan uimarannalla Pohjois-Karjalassa.

Joku istuu / tänä yönä kuunsirpillä / Pyhäselän yllä / Näen sinut / Lohdullinen kuu

Oli tullut aika saattaa sinut matkalle, viimeiselle matkalle.

Ja alussa oli / mummon arkku / kirjeet siskolta Minnesotasta / kuinka te pärjäätte // Alussa oli kapioarkku ikihonkaa / täynnä toivoa / minä uskon / minä sinisilmä // Alussa oli / arkku / me / kannattelemassa / sinua // Alussa oli / kukka / kukkia / yhä enemmän kukkia / huominen, luominen

Lapsuus on aarreaitta, josta ammennamme voimaa ja kirkkautta, lohtua, läpi elämämme. Yhteisiä kokemuksia, kasvamista. Aika kultaa muistoja. Muistoissa on jokaisella oma henkilökohtainen totuus, se merkityksellinen meille. Mitä väliin jää on katoavaa, kulta ja satu jäljelle jää.

Kommentoi

Hae Heilistä