Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Arja Jämsén

Matkalla Irinan kanssa

Bussissa vieressäni istui venäläinen Irina (nimi muutettu). Hän jutteli minulle iloisesti. Kertoi olevansa eläkeläinen ja vierailleensa siskonsa luona Suomessa. Nyt hän oli palaamassa kotiin Venäjän Karjalaan. Hän näytti postikortteja paikoista, joissa oli lomansa aikana vieraillut. Muutapa en hänen tarinoistaan ymmärtänytkään.

Osasin vastavuoroisesti kertoa Irinalle venäjäksi, kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Siihen kielitaitoni tyssäsi. Olen käynyt viisi venäjän peruskurssia, ensimmäiseni joskus 1970-luvulla. Olen vieraillut entisessä Neuvostoliitossa ja Venäjällä kymmeniä kertoja. Välillä niin kielen opiskelussa kuin reissuissakin on ollut vuosien tauko. Ja taas huokaisin, voi, kun osaisin kieltä edes vähän enemmän!

Olen aina rakastanut vieraita kieliä. Kielten maailma avautui minulle jo vanhassa kansakoulussa. Meillä oli kansakoulussa opettaja, joka oli asunut ulkomailla. Hän aloitti meille varhaisen kielikylvyn, vaikkei silloin koko sanaakaan varmaan vielä tunnettu. Menimme kansakoulun kolmannella luokalla kerran viikossa kouluun kello 8 vapaaehtoiselle englannin tunnille. Se oli minulle nappijuttu! Koin suuren oivalluksen. Kerroin innoissani kotona äidille, että tiiätkö, kissa on englanniksi kät.

Tässä kohtaa kannattaa huomata, missä umpiossa silloin itäsuomalaisessa kirkonkylässä elettiin. Televisio teki vasta tuloaan eikä ulkomaalaisia oltu nähty sitten sotavuosien. Pekkaa ja Pätkää kummempia elokuviakaan ei juuri nähty.

Vieraiden kielten myötä maailma avartui ja avartuu edelleen. Kielitaito on avain vieraaseen kulttuuriin, historiaan ja ihmisiin. Venäjän opiskelu on kuin sanaristikon ratkaisemista. Kun Venäjän reissulla riittävän kauan tuijottelee katukylttejä ja mainoksia, ne alkavat elää. Outojen kirjainten jonoista muodostuu sanoja ja sanoista lauseita. Sanat saavat merkityksen, ”hot dog”, ”king burger” ja muuta tärkeää.

Ahaa-oivallus muistuttaa lukemaan oppimista. Hei, minä osaan! Minä ymmärrän. Minä opin. Oppimiskokemus on palkitseva. Se virkistää ja innostaa jatkamaan vieraiden kielten parissa. Onhan kielten opiskelun todettu edistävän ajattelua ja aivoterveyttäkin.

Vanhanakin oppii, vaikka oppiminen on ainakin oman kokemukseni mukaan hitaampaa ja vaatii enemmän työtä. Nuorena koulussa opitut saksankielen ritirimpsut  –  an auf hinter in neben über  –  pysyvät yhä päässä ja tulevat ulkomuistista kuin vettä vaan. Vaan yritäpä nyt oppia espanjan verbitaivutusta. Luet ja luet, laitat kirjan kiinni etkä hetken päästä enää muista, miten se nyt meni. Mutta kyllä oppi päähän jää, kun vain jaksat kärsivällisesti kerrata. Ja mikä ilo sitten onkaan bongata tuttuja sanoja ja sanontoja vaikkapa Serranon perheestä.

Istuimme bussissa Irinan kanssa vierekkäin vielä monta tuntia. Vuoropuhelumme oli vilkasta, mutta vajavaista. Jonkun asian solkkasin sanakirjan avulla, mutta monisanainen vastaus jäi minulle usein epäselväksi. Epäselväksi ei sen sijaan jäänyt se, mitä Irina ja muut eläkeläiset ajattelevat Venäjän suunnitelmista nostaa eläkeikää.

Kommentoi

Hae Heilistä