Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Ema Hurskainen

Nykynuoret ja entiset vanhat

Rockfestarit ovat tällaiselle viittäkymppiä lähestyvälle möhömahalle ihan yhtä ärsyttävän vieraannuttava kokemus kuin ne olivat oman nuoruuteni keski-ikäisille. Esiintyjät ovat edelleen ihan väärät, liput liian kalliit ja festareita juhliva nuoriso täysin turmeltunutta. Siitä tietää varmasti, että skene voi edelleen paksusti.

Ilosaarirock kulkee omia polkujaan maamme isojen festareiden joukossa, mutta seuraa silti aikaansa tarkasti. Se on löytänyt oman linjansa ja pysynyt vahvana juuri siksi. Trendien perässä hiihtely olisi tuominnut festarin kuihtumaan aikoja sitten tai taantumaan keski-ikäisten geneerisiksi iskelmäiltamiksi.

”Rokki” on institutionalisoitunut komeasti. Se on ollut aina olemassa eikä mikään tunnu uhkaavan sen olemassaoloa jatkossakaan. Rokki käytännössä omistaa sen vanhoillisten vastavoimien alunperin pystyttämän areenan ympäristöineen ja festivaalin fyysiset sekä aineettomat rakenteet ovat yhtä kiinteitä kuin laululavan portaiden harmaa betoni kuunaan.

Sellainen ärsyttää meitä vielä olevinaan kapinallisen rokin ja Rokin parissa kasvaneita, mutta on samaan aikaan meille sekä tietysti festarillekin ihan oikein.

En tiedä, minkälainen Ilosaarirock on 27 vuoden päästä vuonna 2045, mutta siitä voit sinä tällä hetkellä parikymppinen olla varma, että suosikkibändisi eivät siellä esiinny kuin korkeintaan nostalgiamielessä paria jääräpäistä poikkeusta lukuunottamatta, ja itse tunnet olevasi festareilla lähinnä tarkkailijan roolissa.

Koko rockfestarin idea on juuri se, nuoruuden ja elämänilon ylistys. Vanhoja muistellaan eri juhlissa.

Sen muistan (olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin), millainen Ilosaarirock oli 27 vuotta sitten vuonna 1991. VIP-alueita tai sampanjabaaria oli alueelta turha etsiä, tupakkaa sai vetää juuri siellä missä huvitti ja esiintyjäpassin turvin sai sammua rauhassa aamuyön tunteina kakkoslavan alle oman oksennuksensa viereen nukkuakseen siellä lapsen lailla aamuunkoittoon saakka.

Esiinnyin itse Ilosaarirockissa ensi kertaa vasta ihan hiljaittain vuonna 1988, ja jo silloin festari tuntui ikivanhalta, olihan se järjestetty ensimmäisen kerran samana vuonna kun itse synnyin.

Viime kesänä sain nousta taas kerran rokin lavalle ja lukea seuraavana päivänä lehdestä olleeni yksi koko festarin useimmin siellä esiintyneistä soittajista.

Aika, mihin oikein katoat niin nopeasti?

Toivotan siis tämän kesän rokkivieraille hauskaa ja ikimuistoista festivaalia. Naurakaa, laulakaa, tanssikaa! Juokaa, naikaa, juhlikaa! Vetäkää överit viikonlopusta ja koko elämästä, ettei tarvitse sitten joskus myöhemmin vain lehdestä lukea muiden tekemisistä ja miettiä millaista se olisikaan ollut, sillä se oli aivan mahtavaa.

Kommentoi

Hae Heilistä