Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Ujo se vasta janoaakin lavalle

Festari-Heilin lähtöjuttuun haastateltu Ilkka Marttinen lausahti jossakin vaiheessa jutustelua olleensa nuorena koululaisena Tampereella hiljainen kaveri.

Piti heittää täsmentävä kysymys: tarkoitatko, että olit ujo?

Sitäkin Marttinen tarkoitti. Tutultapa kuulosti. Tänä kesänä näyttelijänä debytoinutta tarina ei yllättänyt.

Kesäteatterit ja festarilavat taitavat olla täynnä ihmisiä, joiden esiintymisvietin taustalla on ujous ja siitä kumpuava tarve päästä esille.

Itse kun keväällä kypsyttelin uskallusta hypätä yleisön eteen, haastattelin yhtä nykyisistä näyttelijäkollegoistani, omassa teatterissaan alusta saakka mukana ollutta miestä, joka on taitonsa näyttänyt jo vuosituhannen alusta saakka.

–  Minähän olen ujo, ja siinä mielessä nämä vuodet ovat olleet minulle edistystä, kaveri sanoi.

On muuten oikeasti hyvä näyttelijä tämä Tolvasen Seppo  –  kuten on karismaattinen esiintyjä myös Marttisen Ilkka. Juuri poikavuosien ujoudessa heidän salaisuutensa saattaakin olla.

Ujolla sitä vasta onkin palava halu päästä esille.

Riittävän monta vuotta kun on hissukkana nurkassa kadehtinut vitsikkäämpiä moottoriturpia, jotka vievät naiset ja kaappaavat huomion, alkaa sisälle kasvaa paine: mitä tuossa muka on semmoista, mitä minussa ei ole?

Syrjästä tarkkailija havaitsee asioita, joista nousee sanomisen tarve. Vähitellen tarvetta alkaa purkaa heittelemällä verbaalipäästöjä omille kavereille, ja kun kaverit hiljentyvät kuuntelemaan, tulee yllättävä oivallus: perhana, minähän olen hyvä!

Alkaa skitsofreeninen kamppailu omassa sielussa. Samaan aikaan kun yleisölle esiintymistä pelkää, ihmisten eteen alkaakin janota.

Itsensä nolaaminen vain pelottaa.

Siitäkin puhuttiin Ilkka Marttisen kanssa: oivalluksesta, että oikeastaan itsensä munaaminen on nautinnollista. Marttinen pelaa sen kanssa muun muassa improryhmä Rajatapauksessa.

Itsellänikin on asiasta tuoretta kokemusta.

Kauheaa oli peruuttaa 450 ihmisen edessä päin puuta ja rikkoa näyttelijäkollegan auton sivupeili. Kiitän äänimies Kristiania, joka ehti sulkea mikrofonini niin, että ne vittusaatananperkeleet eivät kuuluneet yleisölle.

Olipa voimaannuttava kokemus  –  näin jälkeen päin ajatellen. Nauttikaamme siis edessä olevista festaripäivistä, roolissa tai toisessa.

Ja kypsytelkäämme uskallusta mennä yli omien kynnystemme.

Kommentoi

Hae Heilistä