Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Sairaana sairaalassa

Jouduin sairaalaan tiputukseen muutamaksi päiväksi. Ja sairaalassahan ei voi olla ilman kirjaa. Mieluiten kirjaa, joka vie ajatukset mahdollisimman kauas omasta kuumeilevasta todellisuudesta.

Menin Amerikkaan. Luin amerikkalaisen journalistin, Michael Wolffin, 400-sivuisen teoksen Tulta ja tuhoa. Donald Trump Valkoisessa talossa. Se kuvaa Trumpin virkakauden ensimmäistä yhdeksää kuukautta niin sanotun sisäpiirin kuvailemana.

Se oli myrskyisää, räävitöntä ja hypnoottisen kiinnostavaa aikaa, kuten takakansi lupaa. Sen rinnalla kotimaiset poliitikot, sote- ja muut sählärit alkavat tuntua tasapainoisilta ja kansan parhaaseen pyrkiviltä, vastuuntuntoisilta kansalaisilta. Paitsi äärioikeistolaiset miljonäärit ja populistit, joiden suosio huolestuttavasti kasvaa myös Euroopassa, jopa perinteisessä ”kansankodissa” Ruotsissa.

USA:n perustuslaissa on pykälä, jonka mukaan ”jokaisella on oikeus onnen tavoitteluun”. Wolffin kirjasta päätellen tämä merkitsee sitä, että valtakunnan politiikka on yhtä vallan ja oman voiton tavoittelua, juonittelua, kampittamista, salaliittoja, kieroja ihmissuhteita, valheitten syöttämistä medialle. Tähän henkilökohtaisen ”onnen” tavoitteluun sotkeutuvat kaikki puolueeseen katsomatta. Kun presidentti on heikko ja poliittisesti tietämätön ja kokematon, hänen päätään voi kokenut politiikan kettu käännellä mihin suuntaan tahansa.

Kirjan mittaan Trump alkoi tuntua säälittävästi siltä, mitä Wolffin mukaan todellisuudessa onkin: yksinäiseltä ankaran ja kylmän isän komentelemalta ja aliarvioimalta pikkupojalta, jolle tärkeintä on olla maailman kuuluisin, rikkain ja tykätyin ihminen, millä keinolla hyvänsä.

Trump ei lue, ei edes lueskele. Hän hädin tuskin kykenee lukemaan itseään varten kirjoitetun lyhyen puheen. Ilmeisesti hän ei elämässään ole lukenut yhtään kokonaista kirjaa, ja kirjoittamisen kykykin lienee jäänyt Twitter-tasolle.

Mutta minä luin sairaalassa kannesta kanteen Wolffin kirjan, ja se oli niin kylmäävää tavaraa, että kuumekin laski ja pääsin kotiin. ”Luitko loppuun?” kysyi iloinen sairaanhoitaja.

Sain sairaalassa hellää ja hyvää huolenpitoa reippailta hoitajilta ja lääkäriltä. Tunsin olevani turvassa, hyvien ihmisten hyvässä hoidossa ensiavusta kotiuttamiseen asti.

Erityiskiitos vielä sille potilaskuljettajalle, joka minua röntgeniin kärrätessään lausui minulle oman runonsa ja osastolle kuljettaessaan Antero Hollon runon. Eihän sairaalassa kivaa ole, mutta varmasti kivempaa kuin Valkoisessa talossa.

Kommentoi

Hae Heilistä