Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Täältä tullaan Venäjä?

Näin viime viikolla mustanpuhuvan komedian The Death of Stalin. Mainio elokuva käsitteli neuvostoeliitin valtataistelua Stalinin kuoleman jälkilöylyissä. Höhöttelyn ohella elokuva pani ajattelemaan omaa suhdetta itänaapuriin.

Joensuulaisille Venäjä on lähellä. Matkaa rajalle on vähemmän kuin Kuopioon ja karjalaisuus näkyy niin kadunnimissä kuin ihmisissäkin. Harva suhtautuu täällä Venäjään välinpitämättömästi, Venäjään liittyy tunteita.

Oma suhteeni Venäjään on elänyt useita vaiheita. Varhaisimmat muistot ovat 90-luvulta, jolloin sain ensimmäiset merkinnät viisumiin. Isäni oli töissä Venäjän puolella ja pääsin pikkupoikana elämysmatkalle rajan pintaan. Muistiin on jäänyt polttoaineen katkun lisäksi kaoottisuus, jonka jo nuorena aisti. Liikennevaloissa pysähtyessä sotilas tuli kauppaamaan lakkiaan auton ikkunasta ja kaupassa vähät tuotteet piti pyytää tiskin takana olevalta tädiltä. Halpaa oli, mutta hyvin erilaista kuin kotona.

Seuraava vaihe suhteessa oli parikymppisen klopin ironinen fiilistely neukkunostalgialla. Sirpit ja vasarat olivat hauskaa kitschiä, jonka avulla pystyi närkästyttämään tiukkapipoja. Kommunistikuvastolla leikittelyssä leninit, stalinit, marxit ja cheguevarat sekoittuivat iloisesti ja neuvostoarmeijan asusteet kuuluivat nuoren rokkarin univormuun siinä missä niittivyöt ja farkkutakit.

Konkreettisemmaksi suhde muuttui, kun pääsin bändieni mukana soittamaan Venäjälle. Jo 90-luvulta tuttu sekasortoisuus ja säätäminen liittyivät myös näihin reissuihin, mutta syy oli osittain tutustumisessa suomalaiskansalliseen vodkaturismiin. Matkojen myötä Venäjä alkoi kuitenkin kiehtoa ja venäläisten muusikoiden into ja avoimuus tarttuivat.

Läheisimmäksi tunsin Venäjän, kun rakensin vuosikymmenen vaihteessa Ilosaarirockin markkinointikampanjaa Pietarissa. Työssä tutustui hiukan paremmin venäläisiin ja maan arkeen. Kaaos ei kadonnut tässäkään vaiheessa, mutta ihmisten lämpö ja vastaanottavaisuus tekivät vaikutuksen. Hankin vuoden viisumin ja päätin vierailla useammin. Mutta toisin kävi. Tuli ruplan kurssin romahdus ja Ukraina.

Tällä hetkellä olen hämmentynyt suhteessani Venäjään. En ole vieraillut maassa moneen vuoteen. Suomen hankalasta historiasta ja viime vuosien tapahtumista huolimatta en osaa pelätä Venäjää, mutta en tiedä mitä ajatella siitä. Haluaisin tuntea kaipuuta alkukesäiseen Pietariin, mutta en osaa. Putinin loppumattomassa valtakaudessa, Krimin valtauksessa, opposition tukahduttamisessa, vähemmistöjen oikeuksien polkemisessa ja nationalistisen uhon kasvattamisessa ei ole mitään hauskaa tai sympaattista, ei nostalgista kitschiä saatikka lämpöä. Naapurin rakastamisesta on tullut vaikeaa.

Hajanaisten ajatusten keskellä koitan muistuttaa itseäni tärkeästä asiasta. Venäjän valtio ei ole sama asia kuin venäläiset. Kuten eivät yhdysvaltalaiset ole sama kuin Donald Trump. Sodan ja uhon voi tuomita ja niitä saa jopa vihata. Mutta ihmisiä ei.

Kommentoi

Hae Heilistä