Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Anneli Venäläinen

Mennyt maailma

Olen matkalla äidin kanssa kummini luo Itä-Hämeeseen, Liikolaan.

Istun linja-autossa ja paha olo kiertää vatsassa.

Tie on täynnä pelkkiä mutkia ja mäkiä, savu ja pienoinen häkä tuntuu sieraimissa.

Puristan rahastajatytön antamaa paperipussia kädessäni ja rukoilen että se ei täyttyisi, että pääsisin nopeasti ulos autosta.

Onneksi on kuitenkin kesä, sillä tulemme paikkaan, jota pelkään yli kaiken talvella.

Mäki on mielestäni vuorenkorkuinen ja joka kerran, kun auto alkaa kiipeämään ylös, se tulee välittömästi alas. Häkäpönttö ei anna tarpeeksi hevosvoimia vanhalle autonromulle liukkaalla talvitiellä.

Nyt kuitenkin on ihanan lämmin kesäpäivä ja hiekkatie pölyää.

Jäämme äidin kanssa pois kyydistä ja kävelemme järven rantaan.

Järven toisella puolella näkyy liikettä, äiti vilkuttaa, ja heti sieltä tulee vene niin kovaa, että vaahto kuohuu koskena veneen kokassa. Pääsemme hetkessä vastarannalle.

Siinä se on, korkealla mäellä suuri, mahtavan näköinen hämäläistalo. Harmaat jykevät seinät. Ikkunat katsovat järvelle, näkevät harmaan saunan mäen alla, syreenipensaat, jotka suojelevat pihakeinussa istujaa auringonpaahteelta. Ne näkevät pionit, kiinanruusut, asterit ja daaliat, joiden suuret kukat hehkuvat auringon elämää antavaa valoa.

Suuri navetta mäenrinteessä, polku navetalta rantaan, missä vene odottaa maitotonkkia, että ne pääsevät veneellä maitoauton kyytiin.

Aurinko paahtaa, kuumentaa ihoa niin, että sekin tuoksuu auringolle ja kesälle. Lähden kävelemään tuttua metsäpolkua, tulen rinteelle missä lehmät laiduntavat. Ruohikon reunat ja ojien penkat ovat punaisenaan suuria, mehukkaita mansikoita.

Unessakin tunnen niiden suloisen tuoksun.

Uni lapsuudesta jatkuu. Astun harmaille rappusille, nousen monta askelmaa, pienille jaloille aivan liian korkeille.

Tulen kuistille, jossa on penkit molemmin puolin.

Sitten tulee suuri eteinen leveine lautalattioineen, johon lukemattomat ahkerat jalat vuosikymmenien aikana ovat jättäneet jälkensä.

Eteisestä nousevat jyrkät raput ylös, suureen vinttiin, aina hämärään, kummitusten asuinpaikkaan, jonne en uskalla mennä koskaan, vaistoan menneiden polvien läsnäolon. Ne eivät halua koskaan jättää omaa ullakkoaan.

Raput alas niin nopeasti, että olen pudota!

Aukaisen jykevän oven, se on niin painava, että saan sen vain osittain auki. Oven raosta näen suuren tuvan. Väännän kaikin voimin oven kokonaan auki. Tuvassa on valtavan suuri uuni, jossa on iso pankko, niin suuri että ihminen mahtuu siellä nukkumaan. Suuren suuri pöytä, jota kiertävät jykevät penkit.

Sitten näenkin penkit täynnä minulle rakkaita ihmisiä, heitä, jotka ovat jo kauan sitten poistuneet.

Rakas kummitätini menee uunin luo, ottaa sieltä tuoksuvia ruisreikäleipiä, jotka hän laittaa myöhemmin katonrajaan vartaaseen kuivumaan.

Ottaa suuren padan täynnä karjalanpaistia, jota väki alkaa syömään piirakoiden kanssa.

Pöydässä on myös kummisetäni ja äitini pyydystämää haukea ja ahventa, jotka äitini on paistanut kullanruskeaksi voissa.

Voin aivan tuntea niiden sulavan suussa.

Pienen levähdyksen jälkeen väki alkaa tehdä lähtöä heinäpellolle. Katson kuinka he menevät edelläni reippain askelin. Yksi renkipojista iskee seipäitä maahan, eikä mene kauan kun pellolla seisoo muhkeita, ihanasti kesältä tuoksuvia heinäseipäitä.

Kun kaikki heinät ovat seipäillä, pääosan saa tuhti hämäläinen sahti. Illalla pieni harmaa sauna lämpiää mäen alla ja ottaa väsyneet ahertajat lämpimään, suloiseen syliinsä.

Yöllä kun aurinko on laskenut, istun keinussa syreenimajassa ja katselen mäen alla kirkkaana välkkyvää järveä ja kuuntelen yölinnun haikeaa laulua.

Kun herään, tunnen kipeää ikävää menneeseen aikaan.

Kommentoi

Hae Heilistä