Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Sankariaika

On hienoa, että Markku Pölönen tekee elokuvaa Suomen jälleenrakennusajasta. Hävityistä sodista on sekä elokuvaa että kirjallisuutta yllin kyllin, mutta jälleenrakennusaika ei ole kiinnostanut, vaikka nimenomaan se on Suomen varsinaista sankariaikaa.

Heikki Turusen tuotannossa tuo aika on esillä erityisesti maaseudun väestön näkökulmasta, mutta Pölösen perspektiivi lienee toinen, ja varmasti tarpeellinen.

Kun rauha vihdoin saatiin, oli raunioille ryhdyttävä rakentamaan uutta Suomea. Se vaati valtavaa voimainponnistusta kaikilta kansalaisilta, mutta se onnistui. Asutettiin 400 000 evakkoa, parannettiin sotainvalidien, -leskien ja -orpojen asemaa, synnytettiin ennätysmäärä lapsia, siivottiin sodan rauniot, rakennettiin asuntoja, kouluja ja sairaaloita, karkotettiin saksalaiset Lapista ja korjattiin heidän aiheuttamansa tuhot, rakennettiin teollisuutta sellaisella vauhdilla, että valtavat sotavelat Neuvostoliitolle tulivat maksetuksi jopa etuajassa.

Ei tämä kehitys minkään hallituksen tuote ollut. Koko kansa siihen tarvittiin, silloin oltiin sankareita kaikki. Jo seuraavan vuosikymmenen alussa Suomi näytti ihan erilaiselta, samoin sen aliravittu kansa.

Jouluksi 1943 jakoi kansanhuolto armossaan suomalaisille henkeä kohti ylimääräisiä ”nautintoja”: kolme askia pillitupakkaa, puoli purkkia palasokeria, paketin kahvia, 15 karamellia, paketin jauhoja ja purkin sakariinia. Mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi meidän perheen jouluun yksi appelsiini, jaettavaksi kolmelle lapselle.

Jatkosodan loppupuolella uskallettiin jo julkisesti tunnustaa myös sodan aiheuttama moraalinen rappio. Viina virtasi, ja erityistä huolta aiheutti naisten lisääntynyt juominen. Ei se ollut mitään pikku naukkailua: kun ennen sotaa poliisin pahnoille joutuneista joka 17. oli nainen, sodan lopulla heitä oli joka viides, eivätkä he olleet vain niitä ”tiettyjä” naisia.

Myös nuorison, eritoten tyttöjen, viinankäyttö oli huolestuttavasti kasvanut. Rikollisuus ja prostituutio rehottivat, sukupuolitaudit levisivät. Aiheesta Suomen Kuvalehteen (SK 1/44) kirjoittanut huolestunut kansalainen esittää hurskaan toiveen, että kansalaisten persoonallinen vastuu ja esimerkki johtavat herätykseen, joka purkaa ”aikamme siveellisen ahdistuksen”.

Oli myös opittava uusi rauhanomainen ulkopolitiikka, nähtävä itärajan takana muutakin kuin vihollinen. Se oli monille kova paikka, sillä natsiaate ja rotuhygienia olivat vielä rakkaita joillekin vaikuttajapersoonille. Ainakin sille nimettömäksi jääneelle ”rintamalääkärille”, joka ilmaisi huolensa suomalaisen rodun laadun heikkenemisestä uudessa tilanteessa (SK 38/44).

Rohkeimmat, parhaat miehet kaatuivat, ja pelkurimaisin aines, kaikenlaiset hysteerispohjaisiin vapinoihin sairastuneet ja muut alhaisista kansankerroksista tulleet, henkisesti vähäarvoiset sotaneurootikot ja muut ruununraakit pääsivät jatkamaan sukuaan ja epäkelpoja geenejään. Kirjoittajan mielestä heidät pitäisi kiireesti pakkosteriloida ja samalla jakaa runsasta taloudellisesta tukea ylempien kansankerrosten henkisesti suuriarvoisemmille miehille ja naisille, jotta he naisivat nuorina ja tekisivät paljon geeneiltään laadukkaita lapsia.

Oi aikoja! Mutta kansa karttui ja viisastuikin, jälleenrakennusaika edisti tasa-arvoa ja kehitti humaania ajattelua. Sankariaika on elokuvansa ansainnut.

Kommentoi

Hae Heilistä