Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Arttu Käyhkö

Kiitos ukki

Olen ehtinyt asua Suomen lisäksi Yhdysvalloissa, Kanadassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa ja Espanjassa. Kertaakaan ei noiden vuosien aikana tullut sellaista tunnetta, että olisinpa syntynyt tänne enkä Suomeen.

Se, että olen varttunut aikuiseksi, käynyt koulut, urheillut ja sittemmin astunut työelämään, perustanut perheen, aloittanut yrittäjänä ja yhdessä välissä myös sairastunut vakavasti juuri Suomessa, on omaan kokemukseeni perustuen se kuuluisa lottovoitto. Ei missään ihmisistä huolehdita niin kuin Suomessa huolehditaan. Totta kai täälläkin on asioita pielessä, mutta aina on.

Varsinkin nuorempana peilasin suomalaisuuttani usein ukkini, äitini isän, kautta. Muistan kun muutin parikymppisenä Yhdysvaltoihin kiekkoilemaan, oli alku yhtä tuskaa. Kielitaito oli mitä oli, koti-ikävä ahdisti ja eurooppalaiseen tulijaan suhtauduttiin joukkueessa lievästi sanoen ennakkoluuloisesti.

Ennen otteluita maan tapa oli osoittaa kunnioitusta hallin päätyyn ripustettua tähtilippua kohtaan ja kuunnella Yhdysvaltain kansallislaulu. Siinä jäällä seisoessani mietin usein suomalaisuuttani ja sitä, mitä ukki oli minun iässäni käynyt läpi  –  niin kuin nyt vaikka sodat. Sen jälkeen eivät tuleva matsi tai kalvava koti-ikävä enää tuntuneet kovin kummoisilta asioilta.

Nykymaailmassa ei oikein tahdo ymmärtää, miten vaikeaa elämä oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Niin kuin ukilla, jonka isä oli alkoholisti ja äiti tappoi itsensä ketunmyrkyllä ukin ollessa hädin tuskin kymmenen vanha.

Ukin nuoruuden haaveista en juuri tiedä, mutta agrologiksi hän olisi halunnut kouluttautua. Sen haaveen pilasi sota. Sodassa ukki oli pioneeri ja kaukopartion ryhmänjohtaja, ja niillä reissuilla kuolema kolkutteli olkapäätä useammankin kerran. Mielellään ukki olisi sodasta minullekin saunan lauteilla jutellut, mutta en poikasena oikein ymmärtänyt tilaisuuteen tarttua.

“Se mies ei pelännyt”, todisteli muuan aseveli vielä vuosikymmenten kuluttua ukin jo kuoltua. Piti tehdä, mitä piti tehdä, olisi ukki monen muun veteraanin tapaan ehkä tähän todennut.

Kun ukki sitten palasi rintamalta tuberkuloosin, punataudin ja kranaatin räjähdyksestä tulleen kuulovaurion heikentämänä kotitilalleen Heinävedelle, alkoi hän raivata peltoa ja hankkia takaisin oman isänsä pois ryyppäämiä metsäpalstoja. Siinä riittikin sitten savottaa vuosikymmeniksi.

Kun syöpä nujersi ukin vuonna 1991, oli metsää ostettu takaisin isot määrät. Hengen ja materian perintö jatkaa kulkuaan nyt seuraavissa sukupolvissa, ja varsinkin ensin mainitusta olen minäkin jo saanut nauttia.

Eikä ukki pelännyt kuolinvuoteellakaan, niin hän minulle sanoi. “Et sie ukki mihinkään kuole”, oli minun vastaukseni. Mutta kyllä ukki kuoli.

Jokaisella meistä on ristinsä kannettavana, mutta vielä tänäkin päivänä, kun elämä näyttää takapuolta ja arki tuntuu kaatuvan niskaan, muistan ukkia. Ja lopetan hetkeksi jonninjoutavan kitinän.

Ja sanotaan nyt se, mikä jäi silloin sanomatta: kiitos ukki. Ilman sinua ei olisi minua. Eikä ilman sinunlaisiasi olisi Suomea. Koskaan en unohda.

Kommentoi

Hae Heilistä