Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Torvinen

Mielipidetekstien historiaa

Minua eivät lehtien tekstiviestipalstat ärsytä. Ne ovat mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, kirjoittelen niille itsekin joskus, ja varsinkin toisten viestejä on mukava kommentoida.

On se hyvä, jos parvekkeen alla tai oven lähellä, tai missä tahansa joku tupakoi, voi lähettää viestin.

Kerran näin yhtenä päivänä tupakointia moittivan viestin ja toisena päivänä muuta käyttäytymistä koskevan tekstin: ”Aina kun syön parvekkeellani kesäisiä herkkuja, niin naapuri omalla parvekkeellaan piereskelee.”

Jos joku leikkaa ruohoa kirkonmeiningin aikaan, tai aamulla aikaisin, tai ennen puolta päivää, tai iltapäivän ettounien aikaan, tai myöhään illalla, niin eikun viestiä lähettämään.

Höö-koneen moittijoita oli nyt vain vähän, sen vienoon hyrinään lienee totuttu. Onneksi on sentään pyöräilykaistoja, ne ovat aina joko liian leveitä tai kapeita.

Aikoinaan myös koulussa opetettiin kirjoittamaan mielipidetekstejä, jotka jaettiin kahteen luokkaan: argumentoivat mielipidetekstit ja koirankakkakeskustelut. Koirankakka oli erittäin tärkeä jokakeväinen aihe ennen kakkapussien ja keräyspönttöjen keksimistä.

Muistelenpa vierailua Iisalmen Sanomien toimitukseen, kävin siellä etäsavottavuosinani monen opiskelijaryhmän kanssa. Ystävällinen toimittaja, joka sattui olemaan juuri yleisönosaston vastuuhenkilö, esitteli meille taloa ja lopuksi vei koko ryhmän kahville. Saimme kysellä:

–  Sattuuko usein, että lehden toimitukseen soitellaan, ettei sitä lähettämääni tekstiä tarvitsekaan julkaista?

–  Kyllä, melko usein, tällä viikolla on tullut jo neljä puhelua.

Silloin opetuslapseni rupesivat nauramaan, ja toimittaja ihmetteli. Katsoin aiheelliseksi kertoa hänelle opetusmenetelmistäni.

Pidin usein opiskelijoille pantomiimiharjoituksia, varsinkin perjantaisin viikonloppukevennyksenä. Opiskelija yksin tai pienessä ryhmässä sai esittää pantomiimin, ja muu luokka koetti arvata, mistä on kysymys.

Edellisenä perjantaina asialla oli lahjakas parivaljakko.

Toinen käveli kotiinsa päin ja polkaisi johonkin ja yritti puhdistaa kenkiään. Sitten hän meni sisälle, istui kirjoituskoneen ääreen, kirjoitti kovasti vihaisena jotakin, pani paperin kuoreen ja vei postiin.

Postilaatikon virkaa hoiti käsipyyheteline.

Kotiin palattuaan kaveri meni jääkaapille, aukaisi olutpullon, istui mukavasti tuoliin, avasi television ja nautti elämästään. Niin luonto lauhtui.

Hän lähti takaisin postilaatikolle ja yritti kynän ja langan avulla onkia kirjettä takaisin. Silloin tuli paikalle poliisi, joka kuljetusotteita käyttäen vei miehen putkaan. Muu ryhmä tunnisti oitis näytelmän koirankakkakeskusteluksi.

No hyvä on. Tiedän, ettei tämä kuulosta kerrottuna yhtä hauskalta kuin livenä nähty. Mutta kerroinpa silti.

Nykyään ei enää hävetä omia tekstejä. Jos lehti ei julkaise palstoillaan, niin nettiin sopii ihan mitä tahansa. Saa vieläpä valita kirjoittaako nimettä, nimimerkillä vai omalla nimellään. Mitä vihamielisempi teksti syntyy, sitä varmemmin se saa huomiota.

Aika velikultia!

Kommentoi

Hae Heilistä